2012

Vittu mikä vuos.
Ja minkä vuoks?
Mikään ei muuttunu entiseen nähden.
Kaikki haamut seuraa mukana, ei edelleenkään tullut sitä puhdistavaa vaikutusta.
Ne samat synnit seuraa, varmaan aina hautaan asti.
Samat painolastit vuodesta toiseen.
Miten oikeasti kukaan jaksaa niitä?
Minä. Yksin yössä,päivässä. Viikosta,kuukaudesta ja vuodesta toiseen.
Hitto että joku taitaa vihata minua tuolla ylhäällä.
Ei anna mun nukkua, saati päästä ajatuksistani eroon. Tai mistään muustakaan.

Vihaan ihmisiä, vain ja ainoastaan siksi että he ovat olemassa, ja kadehdin heitä suunnattomasti, kun näen heidän liikkuvan omassa maassaan.
Istun omassa jäävuoressani, minä, hullu, ja teen täsmällisiä merkintöjä kaikista vihamielisistä teoista joita ihmiset tekevät juuri minua kohtaan.
Ja koston pimeässä huoneessa kasvaa maailmanhallitsija.
-Elgard Johnsson

When sun goes down.

Tää ilta ollu yhtä kyrpää otassa, itkua ja hampaiden kiristystä.
Vituttaa kaikki nukkumiseen liittyvät asiat, RAHA asiat..
Elukat nimittäin sairastu kaikki kolme yhtä aikaa. Tuholla on joku infektio hengitysteissä ja molemmilla koirilla nenäpunkit. Kissalla on jo antibiootit ja koirille on 13 päivä aika lekurille... Saa nähä että miten paljon sinnekki sitte uppoaa. Ajattelin että tässä kuussa olisin voinu käydä ite ihotautilääkärillä tän psoriasiksen takia, mut menee neki rahat nyt noihin eläimiin. Pääasia kuitenki se että ne on terveitä.. mut harmittaahan se kun nyt tuli ne veronpalautukset ja ajattelin että voisin kerranki itteeni käyttää rahojani, kun muuten elän ihan täysin kädestä suuhun menetelmällä..
Ensikuussakaan en sitte pääse käyttää itteeni siel lääkärissä kun on vuokrarästiä vielä 100e maksamatta, nii sinne meni sitten se.
VITUTTTAAAAAAA !!!!! Saatana kun olis pää kunnossa niin pääsis töihin ja sais sitä rahaa!
Ärysttää tämäkin kun on iha älyttömät paineet ja suorittamiset päällä että olisin terve ja pääsisin töihin.. se ei yhtään edesauta tätä parantumista. MUTTA vittu... Kun mä oon jo niin kauan ollu toimettomana ja aina ku oon yrittäny lähtee opiskelemaan tai töihin niin ne on AINA kussu, sen takia koska mun pää ei kestä. Mä en jaksais olla tekemättä mitään ja ollla näin köyhä.

Mie olen kyllästynyt olemaan mie.
Jos mie tänä yönä vahingossa sattuisin nukahtamaan, nii mie en haluis enää herätä aamulla.
...okei tuo on vähä liia vahva ilmaisu, mut tuolta miusta nyt tuntuu. En vaan jaksa olla mie enää.
Olen kyllästynyt olemaan Sohvi.

Kun mie en osaa puhua.

''Mulle tämä syvä hiljaisuus
On parempi kuin huono valhe uus.
En voi sanoo suoraakaan, et: "Joo, edelleen ahdistaa",
Kun me sitä jäätäis sitten kelaamaan.
Mut hei, ei tää oo helppoo mullekaan.
Mä en vaan pysty sanomaan, mikä mieltä painaa.''

Tältä tää kaikki vaan tuntuu kun ei osaa puhua ja sanoa mikä mieltä painaa.

Oon aina mielummin vaan hiljaa, ehkä säästääkseni muita. En tiedä.

Anna anteeksi Johanna, kun en osaa puhua ja kertoa miltä musta oikeasti tuntuu.

Tyydyn itkemään yöllä kun kukaan ei näe.

Voin vaan toivoa, että sie jaksat minuu vielä..

Toivon vaan, että älä koskaan jätä.

En olis puoliakaan ilman sinua. iHEARTu. 

This is your life. This is your time.

Sain tossa jokunen viikko sitten lääkäriltä uuden lääkkeen jota kokeiltiin tähän mun unettomuuteen.
Se autto. Olin taivaassa kun sain nukuttua normaalit yöunet, pystyin menemään Johannan kanssa yhtä aikaa nukkumaan ja heräsin aamulla virkeänä. Jaksoin tehdä asioita päivällä ja mulla oli hyvä mieli.

Nyt... Se lähtee taas käsistä, mä oon niin kyllästyny tähän. ja mua ärsyttää se että hoen sitä koko aika. ''oon niin loppu, oon niin kyllästyny, oon niin loppu, oon niin kyllästyny..'' mut tää kaikki vaan tuntuu siltä.
Paha mieli,kiukku,itku,suuttumus.
Päivisin kun oon yksin saatan vaan alkaa nauramaan ihan hervottomasti, siis ihan älyttömästi. Mahakippurassa ja niin että en saa edes kunnolla henkeä ja sitten vaan nauru vaihtuukin itkuksi. Suutun niin pienistä asioista.
Kaikki asiat jotka otetaan puheeksi ja jotka liittyy nukkumiseen pahottaa mun mielen ja tuntuu painostukselta.
Ihan ku mä tätä huvikseni tekisin. Tuntuu niin pahalta.. Miksei jotkut voi ymmärtää että tää tuntuu oikeesti tosi paskalta ja että mä en vaa pysty nukkumaan normaalisti ja se että mä yritän nukkua vaikka mua ei nukuta, hankaloittaa asioita entisestään ja tekee unensaamisesta entistä hankalampaa.

Se olis sitten taas lääkärille aika ja Kuopioon unitutkimuksiin lähete.

Rakastan.

Johanna

 Armas ja Napsu

 Johanna ja Armas

 Tuho

 Mosku jätti tassunjäljen sydämmeeni.

 Armas

 Aleksi

 Kaisu ja äiti

Napsu

Asioita joita rakastan ja  jotka pitää mut pinnalla.
Tässä ei ole tietenkään kaikkia, vain murto-osa.
Rakastan teitä ihan hirmuisesti. Enkä ole koskaan valmis luopumaan teistä.

Doctor is my lover.

En nyt todellakaan ymmärrä sitä miestä, että mitä helvettiä se oikeasti jahkailee siinä unitutkimus lähetteen kanssa!
Se ittekki sano mulle että olen kohta syöny kaikki rauhottavat ja uni/nukahtamislääkkeet läpi..
JA SILTI se jaksaa miettiä sitä että josko tätä unettomuutta koitettas vielä lääkkeillä kokeilla.
EI OLE TODELLISTA, OIKEASTI!!??
Oon niin kusessa asioitteni kanssa että ei oikeasti mitään rajaa, ja sitten kun en edes saa kunnolla apua.
EIKUN LISÄÄ LÄÄKKEITÄ!
taas uudet lääkkeet, näillä se lähtee, sanovat
näetkö silmäni palavat
ei se mee vaan niin, ei se mee vaan niin
Onneksi mun terapeutti on maailman ihanin ihminen, se ymmärtää ihan oikeasti näitä asioita ja yrittää sille lääkärillekkin tolkuttaa ja muistuttaa näistä mun asioista.
Mä oon monesti sanonu että mä olen loppu ja että en enää jaksa tätä touhua, mut nyt. NYT alkaa oikeesti loppumaan huumori tän suhteen.
Mitä mä sitten teen kun en enää jaksa?
Mitä mä sitten teen kun en enää oikeasti jaksa?
Koska siihen ei ole enää pitkä matka.
Kohta katkeaa tämän kamelin selkä, muutama nikamaa vailla.
ETTÄ KIITOS IHAN HELVETISTI !!

Tunsin sut ennen.

En jaksa enää noteerata sinua tai sinun tekemisiä.
Minä en vaan jaksa enää välittää sinusta, kuten et sinäkään jaksa välittää minusta.
Sanot toista mutta teot, tai oikeastaan tekemättömyytesi puhuu puolestasi.
Mietin, että miksi kävi näin, mutta ei se auta.
Tähän ollaan päädytty. Olen sinulle kerran aikaisemmin asiasta maininnut, en jaksa enää ruikuttaa perääsi.
Olen tehnyt sitä jo tarpeeksi monien kanssa todetakseni ettei se toimi.
Enkä yksinkertaisesti jaksa ruveta kuuntelemaan sinun selityksiä siitä, että miksi näin on käynyt.
Miksi on niin helvetin hankalaa ja ylitsepääsemätöntä pitää lupauksiaan ja nähdä aina välillä.
Montako kertaa me ollaan nähty kun oon asunu Mikkelissä? JA montako kertaa meidän ois ollu tarkotus nähdä?
Nyt kun olet itse alkanut tuntemaan ulkopuolisuutta ystäviesi seurassa, tuliko sinulle kenties huono omatunto?
Tää on tehty minulle tarpeeks monta kertaa elämäni aikana.
Ja tiedätkö? Joka kerta se on ihan yhtä perseestä! :)
U say that u love me, but i don't know, do i love u anymore.

M i n u a  e i  e n ä ä  p i d e t ä  o v i m a t t o n a .

Vihaan öitä ja sen tuomia varjoja.
Kuulen kuiskauksen ja verho heilahtaa.
Hiljaiset askelet huoneen poikki.
Minähän olen yksin koko asunnossa.
Askeleet kovenee ja kohta joku jo juoksee.
Ääniä, ääniä, niitä kuuluu kaikkialta.
Kyyneleet pyrkivät silmiin ja rutistan peittoa,
silmiä en uskalla edes sulkea.
Oven takana on joku, jalat näkyy mutta mitään ei kuulu.
Sydämeni pyrkii kurkusta ulos.
Pulssi nousee ja lopullinenkin tajunta hämärtyy.
Pyydän..Anelen.. Menkää pois.
Millä minä pääsen tästä helvetillisestä leikistä ulos?
Kylmä hiki pukkaa ja joku jo koskettaa minua.
Pyydän..Anelen..Mene pois sänkyni vierestä.
Epätoivo valtaa minut ja mielen, eikö tästä koskaan tule loppua?
En uskalla liikkua, voin vain tuijottaa ja kuunnella mitä heillä on sanottavaa, sillä paniikiltani en pysty liikkumaan.
Räjähdän itkuun ja pakotan itseni pystyyn ja kiirehdin valonkatkaisimen luo.
Vielä kuusi tuntia aamuun.
Tarkastan huoneen, ei ketään.
Pyydän..Anelen..Menkää pois.

-Sophie

Sinulle, en ikävöi.

Kauas jäi se toivo.
Askelten jälkeen jää vain tie takaisin luoksesi, mutta minä kävelen edelleen eteenpäin.
Minun on parempi ilman sinua.
Et tehnyt minulle hyvää.
Mutta silti autoit minua kun sydämeni oli rikki,haavoilla,paljaana ja heikkona.
Pidit hiuksistani kun päästin sen kaiken pahan sisältäni ulos.
Katsoit vierestä kun rakastin toista enkä luonut sinulle enää ajatustakaan.
Kestit sen kaiken kuin sotilas, kunnes tajusit tilaisuutesi kostaa, mutta tienny et tuota.
Kauemmas se veisi mut sun luota.

-Sophie

Toivottavasti löydät rauhan elämässäs.

Kirje ystävälle.

Mun tuskan kyyneleni vettä pitkin kantautuu/
Ja muistelen niit kyyneleitä vielä sit ku vanhaks tuun/
Kaikki muistot virtaa pelottavan kaukana/
Ystävätkin kaiken vanhan kehottaa vaan haudata/
Mut en mä pysty enkä mä haluu/
Ei kukaan kysy eikä pysty tätä tajuun/

Tahdon kertoo sulle niitä asioita/

 jotka vaivaa minua jokapäivä ja jokaikinen yö/

et voi ymmärtää/

kuinka vaikeeta on mun edes hetkeksi tästä kaikesta hellittää/

auta mua/

auta mua.

Kerron sulle salaisuuden/

yhden ainoon salaisuuden/

vaikka niitä kyllä mulla riittää/

pelkään elämää/

pelkään että tähän jään/huudan apua, mut kukaan ei kuule
sydämen repien palasiksi tuules
mä tiedän, pystyn jatkamaan
lupaan itselleni pysyy vahvana.
Mä en oikein tiedä mitä kirjottelisin. Oon ollu nyt niin saamaton monenkin asian suhteen.
Mut huutia mä oon saanu siiseliltä kun en nykyään enää oikein panosta edes tähän parisuhteeseen..
Löysin yks ilta siiselin makkarista itkemästä ja se huutaen kysy multa että miks en enää välitä siitä.
Pisti hiljaseksi ja vähän miettimään.
Nyt tässä joku päivä mun pitäis saada aika lääkärille tän unettomuuden takia, tää on ihan hullua.
Ja muutenkin, mulla on niin mitään sanomaton olo.
Ei mulle oikeesti kuulu edes mitään.
Tuntuu siltä että oisin luovuttanu tälle masennukselle, ei enää huvita edes taistella vastaan. Sama homma ton unettomuuden suhteen.
Mä vaan vellon tässä tunteessa, tai no eihän tätä tunteeksikaan voi edes sanoa. Ei mitään, pelkkää tyhjää usvaa mun ympärillä
minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä. on mun ajatukset.
Ja mua pelottaa se että mun pelot on ehkä tulossa takas? Oon tosi vainoharhanen. Yölläkin kun menen käymää parvekkeella tupakalla, niin otan puhelimen mukaan, jos vaikka joku sattuu sulkemaan mut sinne parvekkeelle.. MITÄ!?

Joo'o, en mä oikein tiedä mitään minkään asian suhteen.
Oon aika hukassa.
Tää kirjottaminenki on tosi hankalaa ku musta tuntuu koko ajan siltä että mua tarkkaillaan tai et joku kävelee täällä.
Huhhuh.

<3llä:Sohvi

Uneton.

Taas tää mun unirytmi lähtee ihan käsistä.
Nukutut tunnit vaan vähenee. Väsyttää mutta en mitenkää tunnu saavan unesta kiinni.
Viimeyön valvoin kokonaan ja sitten illalla yritin käydä yöunille niin nukuin pari tuntia ja heräsin eikä enää väsyttänyt yhtään.
Koko päivän on ollu vilu ja oksettanu.
En oo syöny lääkkeitä kohta kuukauteen ja olo on samanlainen kuin silloin kun söin lääkkeitä. Ei mitään eroa näiden välillä. Mieli on silti yhtälailla maassa ja olen yhtä väsynyt ja univelkaa kertyy.
Ei ole energiaa tehdä mitään, vaikka haluaisin.

Onneksi mulla on ylihuomenna aika terapiaan, saa vähän purettua näitä asioita mitä oon hautonu sisälläni keväästä asti.

Tänään (tai no eilen...) katottiin äidin kanssa kun ambulanssi ajo ohi pillit huutaen, niin mulle tuli mieleen se kun itse aikoinaan olin ambulanssin kyydissä kun sain pahan psykoosikohtauksen ja mulle tuli mieleen kysyä äidiltä että oliko sillon ambulanssilla pillit päällä kun mua vietiin. ja ne kuulemma oli.
Emmä ikinä oo osannu ajatella että se tilanne oli niin kriittinen. hmm..

Eka rakkaus.

HUOH!
Ensirakkauteni oli tyttö.
Olin kuudennella luokalla ja sitä jatkui yhdeksänteen luokkaan asti.
Olihan minulla siinä välissä suhteita mutta suurimmat tunteet liittyivät vaan tuohon kyseiseen tyttöön.
Olisin aikoinani tehnyt mitä vaan saadakseni tuon tytön itselleni. Olimme parhaita kavereita ja tiesin että tuo tyttö on myös kiinnostunut minusta, mutta kaikki oli kiellettyä. Eihän nyt kukaan saa tietää että rakastan tyttöä.
Tiedän, että monet ajattelevat että ei kuutos luokkalainen pikku tyttö voi rakastua. En silloin tienny että se on rakkautta, vasta myöhemmin tajusin sen, ehkä liian myöhään.
Jo pelkät ajatukset siitä ajasta saavat minut epätoivoiseksi, kaikki oli niin monimutkaista silloin.
Oli niin vaikeaa lausua ne sanat: ''minäkin välitän sinusta ja ihan mielettömän paljon.''
Tyttö kertoi minulle tykkäävänsä minusta ja minä en oikein osannut sanoa mitään vaikka mielessäni huusin MINÄKIN SINUSTA!
Saatoin olla jopa ilkeä tyttöä kohtaan, loukkasin häntä olemalla niin tyly vaikka se kaikki olikin pelkkää ujoutta..Voi kun olisin uskaltanut halata ja ottaa kädestä kiinni juuri silloin kun olisin halunnut enkä vaan peluruuttani juossut pakoon.

Joskus olin kertonut sähköpostilla ystävälleni tästä rakkauudesta joten kopioin sen tekstin nyt tähän.

''Mä en edes tiedä onko se mahdollista mutta oon aina ajatellut niin, että 6luokalla mä rakastuin ensimmäisen kerran.
Se oli yks asia mikä sai mun pienen pään hämmennyksiin, koska se rakkaus oli mun silloinen parasystävä ja se oli tyttö.
Ja se tyttö rakasti mua.(Niin hän ainakin väitti.) Minä rakastin sitä tyttö 6 luokasta 9 luokkaan asti.. Se oli oikeastaan yhtä helvettiä se aika.
Koska olin niin kaapissa kun ihminen olla ja voi.(tottakai nyt tuon ikäisenä)
Silloin olin vielä niin paljon kiinni siinä että se oli tärkeintä mitä muut ajatteli.
En halunnu että kukaan saa tietää mun tunteista ja sen tytön tunteista. Haukuin jopa muille mun kavereille tuota tyttöä ja huutelin kaikille miten lesbot on ällöttäviä ja hyi helvetti, en ikinä antais naisen koskea minuu.
Kaikki tuo tuntu samalla niin pahalta mielestäni, varsinkin kun mun olis vaan tehny mieli ottaa se tyttö mun syliin ja pitää sitä siinä pitkään.
Musta tuntuu siltä, että toi tyttö kosti kaiken mulle sitten jälkeen päin kun ruvettiin seurustelemaan lopulta.
Koska mä olin ihan ympäri rakastunut siihen ja se ties sen, mutta olin aina sanonut sille että seurusteleminen tässä elämässä ei ole mahdollista.
Lopulta se tyttö kyllästy odotteluun ja otti itelleen miehiä, monia miehiä ja lopulta sen yhden miehen.
Olin kuolla siihen mustasukkaisuuteen ja kun hän seurusteli nykyisen miehensä kanssa, sanoin että rakastan edelleen ja paljon.
Että olin valmis tekemään kaikkeni sen tytön eteen.
Aloitettiin seurustelu, sillä ehdolla että tyttö sai pitää poikaystävää samalla.
Semmonen soppa... enhän mä jaksanu tollasta kauaa.
Ajatella että sovittiin jopa sen pojan kanssa siitä että millon kumpainenki saa olla kyseisen tytön kanssa. ja että jos ollaan kolmestaan jossain niin saadaanko me pussailla toistemme nähden tyttöä. MITÄ!? mitä mä oon ajatellu ku oon pistäny pääni tollaseen.
Sitten mä jätin sen tytön. Rumasti.
Me ei puhuttu kuukauteen ja koko ajan vaan kaipasin ja ikävöin sitä.
Pyysin anteeksi ja jopa uutta mahdollisuutta.
Tyttö sano että kertoo kun on taas valmis seurustelemaan kanssani..
ja minäpä sitten odottelin''

Esittelen itseni.

OlenSophie Brown.
Täytän pian 21 vuotta, mutta edelleen tunnen olevani samanlainen kuin ylä-asteella. Tunne tasolla ainakin, tunteet heittelee aivan samalla tavalla kuin teini-ikäisellä.
Asun yhdessä tyttöystäväni Siiselin (Johannan) kanssa Mikkelissä.
Olen lapsuudesta asti sairastanut henkisesti. Ala-asteella kävin ensimmäisen kerran perheneuvolassa oppimisvaikeuksien takia ja sieltä lähti pikkuhiljaa asiat vyörymään tähän pisteeseen missä nyt olen.
Alko koulukiusaaminen ja kotona minua kiusattiin myös, mummini johdosta.
Äiti ei tajunnut puuttua siihen ajoissa.
Jo viidennellä luokalla aloitin viiltelyn ja sitä jatkui siihen asti kun olin 19.
Olen ollut sairastunut masennukseen viidenneltä luokalta lähtien, joskus on ollut helpompaa ja joskus sitten erittäin rankkaa. Nykyään diagnoosi on kaksisuuntainen mielialahäiriö, sekamuotoinen persoonallisuushäiriö ja ahdistuneisuushäiriö ja alttius psykoosiin.
Olen asunut Mikkelin lisäksi Kuopiossa(kai se lasketaan siellä asumiseksi jos olin siellä yli 2 kk hoidossa)
Pieksämäellä ja Helsingissä.
Minulla on äiti ja isoveli, osa sukulaisista asuu Ruotsissa ja he käyvät joka kesä täällä Suomessa meidän luona.
Pidän eläimistä ja minulla on kissa ja koira puoliksi äitini kanssa, kohta meille tulee Siiselin kanssa yhteinen koira tänne <3 (tosin kissa on enemmän Siiselin kissa koska ne on kuin paita ja perse.. :D )
Harrastan kirjoittamista ja maalaamista. Tosin maalaamaan en ole päässyt pitkään aikaan kun ei ole ollut tarvikkeita ja ne on melko kalliita, varsinki  maalit kun tykkään käyttää maaleja melko runsaasti työskennellessäni.
Enpä oikein muuta osaa kertoa itsestäni.
Olen vähän hankala tapaus mutta kai ihan rakastettava kerta minua rakastetaan. Tiedä häntä.

Mun elämä.

Mä en suunnitellu sitä näin.
Mut miten siitä tuli tällänen?
Missä vaiheessa tää kaikki lähti raiteiltaan?
Missä vaiheessa tää alamäki alko?
Miks minä oon se josta tuli näin herkkä?
Mulla on just sellanen tunne, että on en oo saavuttanu elämässäni mitään hyvää ja arvostettavaa, enkä oo saavuttamassakaan.
Kaikki mun unelmat on tällä hetkellä tuhoutuneet.
Mä oon niin väsyny että musta ei ole mihinkään.
Mä en vaan enää jaksais tätä tällästä elämää.
Miks mie en vaa vois olla niinku normaalit ihmiset?
Arkirutiinin omistava työssä käyvä tasapainoinen ihminen?
Joskus mä kykenin nousemaan aamulla kouluun.
Joskus mä kykenin elämään ilman lääkkeitä.
Joskus mä kykenin nukkumaan normaalisti.
Mä oon niin rikki.
Luojan kiitos mulla on Johanna, en mä tiedä mitä tekisin ilman sitä.

Aamu

Arvatkaa kuka on taas nukkunu iha mielettömän hyvin.
En nimittäin ainakaan minä.
En edes osaa sanoa monettako viikkoa tätä on jatkunu.
Oon kyllä yrittäny hakea apua mutta ei onnistu, en oo koskaan päässy lääkärille asti.
Ainoastaan oon päässyt juttelemaan sairaanhoitajien kanssa jotka on sitten vaan antanut mulle Moision (Mikkelin mielisairaala) numeron ja sanoneet että jos alkaa liikaa ahdistamaan nii sinne sitte vaan yhteyttä.
Mutta kun... En mie halua taas jonnekki osastolle.
Nyt ei ole ajankohtakaan edes sopiva, kyllä mie varmaan muuten menisin.
On nimittäin Johannan syntymäpäivät tulossa ja ollaan menossa Helsinkiin juhlimaan niitä, enkä mie voi olla niistä pois, en vaan halua jättää niitä väliin.
Ja tuossa viikko sitten soittelin Mikkelin psyk.polille että mikä siellä oikein mahtaa kestää kun ei ole tullut mitään aikoja sinne. Niin sittenpä selvis, että mitään lähetettä sinne ei ole edes tullut. Sitten soitto Helsingin päähän ja sieltä selvis että mitään lähetettä ei ole edes kirjotettu eikä mitään loppulausuntoa olla kirjotettu.
HUOH! Ei... ei mulla oo mitään tarvetta saada apua. Etenkin kun siitä on 2kk kun viimeks oon käynyt missään juttelemassa, saati sitten päässyt päivittämään mun lääkitystä joka nyt kusee melkein kaikella mahdollisella tavalla. Oon nimittäin tullut immuuniksi yhdelle nukahtamislääkkeelle mitä olen syönyt, yksi ilta sain syödä niitä kokonaisen levyllisen ennenkuin sain unta.
Mitä mie oon tehny nii kovasti väärin elämäni aikana etten saa nykyään nukuttua?
Ja kun en saa nukuttua alkaa ahdistamaan.
Miuta pelottaa, että tää kaikki alkaa vaikuttamaan miun ja Johannan väleihinkin.
Johanna nukkuu yöt ja mie päivät. Ei meillä oo enää mitään yhteistä aikaa ja Johanna on jo aika turhautunu tähän tilanteeseen, ihan kuten mieki.
Mie vaan pelkään niin kovasti, että Johanna ei enää jaksa katella tätä.

Teot ja seuraukset.

Kuulemasi sai kultakehykset lohkeilemaan ja tippumaan 
suurina palasina ympäriltäni.
Se teki minusta mitättömän
huoran
pettäjän
petturin.
Kaduin niin että toivoin vain kuolevani.
Mikään ei pystyisi pyyhkimään sitä likaa iholtani.
Anteeksianto mahdotonta.
Miten on enää mahdollista elää tämän kanssa?
Elämässä jossa ei olisi sinua.
En tarkoittanut mitään pahaa, en vain ajatellut.
Elin vain ne hetket jotka nyt toivoisin voivani unohtaa.
-Sophie

Vanhempaa angstia tuuliajoltani.

Onni?

Miten määrittelet sen, että olet onnellinen?
Ja jos on onnellinen riittääkö siihen se, että tunnet itsesi juuri sillä hetkellä iloiseksi vai tarviiko siihen pidemmän ajan jakson jolloinka olet oikeasti o n n e l l i n e n.
En rehellisesti sanottuna osaa sanoa, että miltä sen pitäisi tuntua kun on onnellinen..

Olen kokenut sen kun joku erityisen voimakas positiivinen tunne on vallannut minun sisustan, kaiken sielua myöten.
Voisin sanoa niinä hetkinä olevani onnellinen, olen täynnä sitä tunnetta. Kuin kukka puhkeaisi tuossa sydämmen kohdalla. Hymy nousee huulille, lopulta silmiin asti ja voin vain huokaista, että hetkeksi se hellittää. Henkiin herää tietynlainen vapauden tunne. Kuin saisi raikastaa happea pitkästä aikaa. Kaikki näyttää kauniilta, ja kuullostaa hyvältä. Saatan olla jopa tyytyväinen itseeni ja siihen mitä olen. Katoaa se kaikki itseviha ja viha maailmaa kohtaan. Minusta tulee ihan eri ihminen.
Ja kaiken tuon edellä mainitun voi saada aikaan pelkästään joku biisi, vanha muisto, kuva,unelma,toive.
Olen hämmentynyt.


''Etsin sitä, Haahuilin menneessä ja kaukana tulevaisuudessa.
Koskaan en tajunnut katsoa vain tähän hetkeen jolloin olisin voinut sen tavoittaa.
Jos vain olisin osannut lopettaa aikamatkailuni ajoissa olisin ehkä huomannut onneni tässä ja nyt.''

''Mielellä leikkiminen oli suunnilleen yhtä järkevää kuin jos olisi hypännyt katolta vain saadakseen tietää, miltä tuntuu kiitää ilman halki.
Se tunne ei kauaa kestänyt, mutta se, miltä tuntui iskeytyä maahan, viipyi paljon kauemmin.''

Kuulumisia.

Tästä on kulunnu luvattoman paljon aikaa kun olen viimeks tänne kirjoittanut.
Kaikkeen löytyy selitys.
Oon ollut niin sekavin mielin että en ole edes keksinyt aihetta mistä kirjottaisin, mutta nyt taas keksin jotain.
Ihan vaan kuulumisia ajattelin kertoa ja samalla yritän selventää omia ajatuksia.
Muutimme Johannan kanssa Mikkeliin. Helsingistä oli pois päästävä ja vaihtoehdot olivat Kuopio tai Mikkeli.
Nooh, Kuopiosta ei löytyny asuntoja minne olisimme voineet sijoittaa myös lemmikkejä.
Joten Mikkeliin siis. Nyt asumme äitini luona koska asuntoa ei ole löytynyt.
Olen hukassa.
Niiin hukassa. Luulin, että Mikkelissä minulla olisi ystäviä odottamassa.
Onhan minulla täällä hurjat kolme ihmistä joidenka kanssa voisin viettää aikaa.
MUTTA yksi ihminen on muuttunut niin ettei entiseksi tunnista, yhdellä ei näytä olevan aikaa minulle, vaikka kaikelle muulle kyllä löytyy ja kolmas, on niin kiireinen töiden takia minkä ymmärrän.
Lisäksi yksi harmin aihe.
Kun vihdoin saimme Helsingissä ollessamme Johannan kanssa hankittua pitkään haaveksimamme koiran, jouduin sen täällä Mikkelissä ollessa viemään lopetettavaksi.
Koira oli liian epävakaa tullakseen toimeen minun toisen koiran (joka on asunut Mikkelissä äidin luona) kanssa ja sitten se eräänä päivänä puri minua käteen.
Itkua on siis riittänyt tässä päivien aikana.
Kaiken lisäksi minulla on lääkkeet loppu ja lääkäri aikaa ei tunnuta antavan ihan helpolla.
Tuntuu, että saan odottaa sitä, että päässä pimahtaa ihan lopullisesti ennen kuin pääsen uusimaan reseptit tai ylipäätään juttelemaan lääkärin kanssa. Sitäkin päivää tässä odottelen, että pääsisin psyk.polille, pääsisin juttelemaan jollekkin luottamuksellisesti ihan kaikesta mitä mun pään sisällä liikkuu, olis joku joka oikeesti sanoo missä menee todellisuuden ja harhan raja. Tosi vaikea nykyään luottaa omaan itseensä siinä asiassa että mikä on jo harhaa ja mikä ei.
Oon nukkunu taas niiin huonosti, valvon kaikki yöt ja nukun sitten päivällä katkonaisesti. Sitten vituttaa kun päivä onki mennyt jo ohi kun herään eikä mitään ole enää tehtävissä.
Kiitos ja kuittaus.
Ehkä saan tänne vielä tässä joku päivä kirjotettua jotain runontapaista.
Tai onhan noita ajatuksia kirjattu ylös, niin ehkä voin yrittää tänä yönä kursia niitä kasaan.. kun en nuku kuitenkaan.

Nytkö olisi se hetki?

Nytkö olisi se hetki jolloin olisi hyvä luovuttaa?
Olisiko nyt sopivaa laskea ohjat käsistä ja antaa mennä vaan.
Ratsun kuljettaa ihan minne suuntaan vaan.
Päämäärälläkään ei ole enää niin väliä.
Kunhan tämä päättyy edes johonkin.
Suureen törmäykseen ja sitten autuaaseen hiljaisuuteen.
Hyvään pitkään uneen jossa voisi viihtyä ikuisuuden.
Mutta kuitenkin, sen aika on joskus muulloin.
Minä taistelen kunnes henki menee, ei minulle ole muuta vaihtoehtoa annettu.
Taistele läpi elämäsi.
Kuopassa helpottaa.

En voi luovuttaa,  minulla on vielä muita joittenka vuoksi taistella.

Kylmä.

Tunnoton, turta, nukuksissa.
Se sama kaava minut kangistaa.
Tarvitsen tuulen hiuksiini, jäätyneen kyyneleen poskeeni.
Tarvitsen sen tunteen, ihan minkä tahansa muun kuin tämän turruttavan ahdistuksen.
Jonkin mikä herättäisiminut henkiin ja potkisi rajan toiselle puolelle, ihan kummalle vaan.
Pois tästä keskeltä ilman mitään tuntemuksia.
Ennemmin kuolen suruuni, kuin olen tuntematta mitään.
Joku voisi puhaltaa sieluni henkiin.
Puhaltaisi sen edes liikkeelle.
Lasittunein silmin tuijotan eteeni ja odotan, sitä ihmettä tapahtuvaksi.

Tuhoajat.

Teidän jälkeenne.
Huulet mustelmilla.
Kieleni sidottuna.
Vartaloani polttavat arvet.
Huudan yksin omaan avuttomuuteeni.
He ovat käyneet.
Raiskanneet ja tuhonneet kaiken,
minkä edellisen kerran jälkeen olin saanut kasaan.
Miten voisin koskaan vastustaa heitä?
Kieleni sidottu, etten voisi koskaan kertoa.
Jokaista uutta päivää pelossa eläen, milloin
He tulevat taas.
Lähtönne jälkeen kerään itseäni murusina lattialta,
lakaisten maton alle kasvamaan.
Lähtönne jälkeen, pieni ihmisraunio sulkee silmänsä ja
lähettää, pienen pienen kuiskauksen taivaisiin.
''Älkää tulko takaisin..''

Dream on

Tiedätkö miltä tuntuu, kun ihminen ketä rakastat on kuin et olisi olemassakaan?
Tiedätkö miltä tuntuu, kun yrität pyytää anteeksi eikä silmiin edes katsota?
Tiedätkö miltä tuntuu, kun itket eikä sinua haluta kuunnella?
Tiedätkö miltä tuntuu halata ihmistä joka työntää sinut pois kokonaan?
Tiedätkö miltä tuntuu, kun lohtua ei saa silloinkun sitä eniten tarvitsee?
Tiedätkö miltä tuntuu, kun toinen ei tarvitse riidansopua nukahtamiseen?
Tiedätkö miltä tuntuu, kun ihminen nukahtaa kun yrität kertoa jotain tärkeää?
Tiedätkö miltä tuntuu, kun toinen suree ja toinen unohtaa?
Tiedätkö miltä tuntuu, kun ihminen ketä rakastat ei koskaan antanut edes yrittää?
Tiedätkö miltä tuntuu, kun et olekkaan niin tärkeä kun annetaan ymmärtää?
Tiedätkö miltä tuntuu mennä nukkumaan ja jäädä mietiskelemään?
Tiedätkö miltä tuntuu, kun uni ei tule välttämättä koskaan?
Tiedätkö miltä tuntuu, kun ruoka ei maistu miltään?
Tiedätkö miltä tuntuu, kun ei huvita noustä sängystä vaikka uni ei ole tulossakaan?
Tiedätkö milkä tuntuu tulla petetyksi?
Tiedätkö miltä tuntuu, kun olo pahenee joka sekunnin jälkeen?
Tiedätkö miltä tuntuu, kun sattuu niin että toivoo vain kuolevansa?
Tiedätkö miltä tuntuu puhua yhtään mistään jatkossa?
Tiedätkö miltä tuntuu kun jäät aina ilman vastarakkautta?

Sellainen kuin olen.

Mieleni vereslihalla mietin, mikä on oikein ja mikä väärin tässä maailmassa.
Joka ilta myrkytän itseni sellaiseksi kuin yhteiskunta minut haluaa.
Sopeudun joukkoon, en aiheuta päänvaivaa ''isoille herroille'' olemalla omaitseni,
olemalla sopimaton tähän järjestelmään.

Vihaan lääkkeitä.
Miksen minä ole tarpeeksi hyvä?
Miksi minä itken koko ajan?
Miksi?

Olet ainutlaatuinen.

Hän istui peilipöytänsä äärellä ja harjasi paksuja hiuksiaan.
Hänen kasvojaan reunustivat tummat varjot ja silmät olivat kuin pohjattomat kaivot
joihin kuka tahansa kokematon saattoi hukkua.
Huulet tulenpunaiset ja puristettuna tiukasti yhteen
.
''Jonain päivänä minä vielä paljastan itseni ja todellisen minäni.
Nousen varjoista valoon ja annan ennenkuulumattoman ääneni nousta korkeuksiinsa.
Lopulta se kuitenkin nousee niin korkealle, että vain eläimet kuulevat sen.
Vain eläimet kuulevat minua ja tätä pohjatonta surua.
Kaipuun tunne, muiden luo.
Vaikka erilaisuuteni karkottaa ihmiset luotani ja saavat minut vihaamaan heitä
sekä itseäni.
Kaipaan silti, sydänjuuriani myöten, sitä lämpöä joka tulee toisen kosketuksesta iholleni.
Iholta se leviää sydämeen ja sydän pumppaa sen veren mukana kaikkialle ruumiiseeni..'''

Enää hän ei itke, kyyneleet ovat turhia, eiväthän ne ole edes tähänkään asti mitään
auttaneet.
''Pahentavat vain tilannetta..Saavat näyttämään heikolta..'''
Saavat hänet tajuamaan, että hän onkin myös ihminen.
Ihmiset, joita hän niin suuresti inhoaa.
Ihmiset jotka ovat osoittaneet vihaa häntä kohtaan.
Kukaan ei ole tuntenut armoa tai sääliä, solvatessaan hänen minuutta ja saaneet hänet
epäilemään olemassaolonsa tarkoitusta.

Se mikä teki hänestä kummallisen.
Se mikä sai muut ihmiset ivaamaan häntä.
Siitä samasta syystä sinä olet kummajainen muiden mielestä.
Älä häpeä sitä mitä olet.
Älä tukahduta itseäsi sen takia mitä muut ovat mieltä.
Älä kiellä itseltäsi niitä asioita joista nautit, sen takia koska kostat itsellesi, sitä että olet poikkeava.
Sillä, me kaikki olemme poikkeavia.
Me kaikki olemme kummajaisia.
Me kaikki olemme yksilöitä, erilaisia ja siksi niin tärkeitä toisillemme.
Kukaan ei pärjää täysin yksin.
Me tarvitsemme toisiamme.
Meidän on opittava se että miten hienoa on olla juuri omaitsensä.
Olet ainutlaatuinen ja korvaamaton.
Itsellesi ja muille.

Vaikeuksien kautta voittoon.

Tuossa äsken meikkailin ja laitoin itteeni, ihan omaksi ilokseni vain.
Sitten menin ulos tupakalle ja tajusin, että mulla on taas pitkästä aikaa hyvä olla.

Tässä oli viikon aikana hieman ongelmia, koska tajusin että saatan tällä omalla masentuneisuuden aiheuttamalla äkäisyydellä,väsyneisyydellä ja muuten luotaan pois työntävällä käytöksellä menettää rakkaani.
Koko se että yritän jaksaa perustuu siihen, että en halua tuottaa toiselle pettymystä.
Syy siihen, että en kokonaan lopeta yrittämistä, syy siihen että mulla on aihetta iloita elämästä..
Kaikki tuo meinasi valua sormieni välistä tuuleen.
Onneksi sitten viime tingassa otin asioita puheeksi, ties mitä olisi tapahtunut jossen olisi juuri sillä hetkellä aukaissut suutani.
Meinasin lähteä Mikkeliin pakoon sitä tilannetta, mutta onneksi jäin.
Jäin näyttämään, että minusta on tähän ja että mä oikeasti olen hänen arvoinen.
Ja ponnistelut palkittiin.
Viikon kestäneen sydäntä puristavan, henkeä vievän prosessin jälkeen.
Voin sanoa että kaikki on hyvin.
Voin myös sanoa, että tuntuu jopa siltä, että paremmin kuin ennen?
Pitää vaan ruveta työstämään nyt ihan tosissani sitä käytöstä kun tuntuu taas seuraavan kerran että masennus pukkaa.
Puhua, olla avoin, antaa toisen lohduttaa ja auttaa.
Ennen kaikkea, mun ei tarvii olla yksin näiden asioiden kanssa,
mun ei tarvii työntää muita kauemmaksi itsestäni.

Tiedän myös, että tää ei oo rankkaa pelkästään mulle.
Opin sen myös tässä viikon aikana.

Mutta haluun sen tähän loppuun sanoa, että kulta sun ei tarvii yrittää antaa enemmän kun sulla on annettavaa, koska mä rakastan sua juuri tuollaisenaan.
Sun ei tarvii kuluttaa itseäs loppuun mun takia.
Mulle riittää pelkästään se, että sä olet siinä mun vieressä ja läsnä, sekä yrität ymmärtää.
Sun ei tarvii ymmärtää, mut jo se että sä yrität riittää enemmän ku tarpeeksi.
Kaikkia asioita ei voi edes ymmärtää vaikka kuinka haluais.
Yritetään olla hyviä toisillemme, mutta ei oman terveyden kustannuksella.
Annetaan itsestämme vaan sen verran mikä pystytään.

Rakastan sinua. 

Maan sydän.

Tässä on osa Tommy Tabermannin runosta: maan sydän.
Tässä on osa, joka kosketti minua kovasti

''....Vie kaikki
Kunhan et vie
tätä palavaa halua!

 Mutta sitähän sinä hamusit, Kivun Herra,
kolusi luisilla sormillaan joka sopen, solun,
keräsi halun muruja, halun helmiä pohjattomaan pussiinsa.
Kohta olet kivun oma, se kuiski,
käheästi kuin myöhäinen käki,
kohta maa on kivun oma,
eikä yksikään laiva näe aaltojen hiuksilta rantaa,
yksikään rastas kudo toivon lankaa.


Tätä halua et vie!
huusin luisille, hamuaville sormille,
tartuin kaksin käsin keihääseen,
työnsin sen pelosta hytisevän sydämeni läpi
kunnes sokea kipu
muuttui kaikkivaltiaaksi nautinnoksi.


Nautinnon tietä tänne tullaan,
kipujen, tuskien tielle täällä eksytään,
mutta turhia kaikki työt,touhut,hullut tanssit,
ellei matkan varrella kaadu
pyhän vihan töytäisystä
edes yksi
rahanvaihtajan pöytä.''

Merkattu.

Sinusta tulee oman kehosi asiantuntija, samalla kun tuhoat sitä huolellisesti.

Ole valmis eristäytymään muista ihmisistä ja elämään jatkuvassa häpeässä.
Vaikka olisit maailman rehellisin ihminen...
Huomaat valehtelevasi ihmisille, joita rakastat.
Vetäiset itsesi kauemmas ystävistäsi, kun he koskettavat sinua, aivan kuin heidän kätensä olisivat myrkkyä.
Sinua pelottaa, että he tuntevat jotain paidan kankaasi läpi, tai koskettaminen yksinkertaisesti sattuu niin paljon.


Alat katsella jokaista uusin silmin.
Tarkastelet heidän vartalojaan löytääksesi merkkejä itsetuhoisuudesta.
Vain toivoen, että tapaisit jonkun kaltaisesi, ettet tuntisi itseäsi niin kauhean yksinäiseksi.
Sinä et edes ajattele sitä, kun silmäsi porautuvat heidän ranteisiinsa ja käsivarsiinsa.
Vain toivoen, että he olisivat kuin sinä.
Mutta he eivät ole.
Sinä näet heidän siistit käsivartensa ja häpeät itseäsi tuntien yksinäisyyden.

Pakollinen purkautuminen.

Mitä mä olen tehnyt niin helvetin väärin kun en pysty enää nykyään nukkumaan?
Mä alan olemaan niin loppu tähän, että mä en nuku.
Mä en pysty enää nukkumaan melkein koskaan, nyttenkin jo toinen yö peräkkäin ku valvon.
Valvon nykyään melkein kaikki yöt ja jos onnistunkin illalla nukahtamaan niin herään parin tunnin päästä.
Sitten jos valvon yön ja nukahdankin aamulla, niin seuraavan kerran herään illalla kahdeksan aikaan, siinä menikin sitten se koko päivä, ilman että oon saanu mitään aikasiksi.
Tää homma alkaa syömään mua jo niin paljon sisältäpäin että mä en enää kestä.
Mä vaan niin haluaisin kerrankin kunnon yöunet. Tää rajottaa mun elämää niin paljon, niin helvetin paljon.
Psyyke rakoilee ja ihan vitun pahasti.
Alan olemaan jo tosi, tosi epätoivonen.
Ihan ku näitä ongelmia ei olis mulla tarpeeksi.
Tää mun valvominen ei oo koskaa ollu näin pahaa.
Koska ainahan mulla unettomuutta on ollu, mutta ei sentää tälläsenä helvettinä.
Oikeesti nytten mä tiedän mitä helvetti on.
Mä en nuku.
Masennus, ahdistus,pelot,epäröinti,harhat ja kaikki vaan pahenee.
Mä en tunne enään oloani turvalliseksi.
Pelkään koko aika että mä kuolen kohta.
Pelkään että mä teen itelleni kohta jotain koska oon niin sekava kun en nuku.
Mä en kykene tekemään kuntoutus asioitteni eteen mitään koska oon niin väsyny,pelokas ja jotenkin kykenemätön tekemään ylipäätään yhtään mitään.
Kaikki tuntuu niin paljon raskaammalta.
Mä pelkään niin paljon.
Musta tuntuu että oon kohta asunnon vankina, rajotun.
Oon niin rikki.

Missä olen?

Tämä tuntuu niin turruttavalta, haikealta.
Tunnen olevani niin yksin, niin yksin kuin ihminen olla ja voi.
Etsin, mutten löydä.
Missä on minun turvallinen satama,koti,majakkani valo?
Missä on se paikka jossa voin nukahtaa siihen turvalliseen tunteeseen.
Kuin äidin syliin pienenä tyttönä.
Nyt olen yksin pimeyden ympäröimänä.
Yksin, yksin, yksin.
Valvon yöt, valvon päivät. Yksin.
Ahdistus kasvaa ja kyyneleet eivät enää kestä.
Epätoivo tunkee kaikkialta.
Ei ole mitään syytä miksi siivoaisin tai tekisin yhtään mitään.
Jokainen asia muistuttaa siitä, että mun koti ei ole täällä.