Minkä arvoista?

Tämä muutama päivä tässä äidin luona on saanut mut miettimään, sitä, että miten arvokkaita me ollaan toisillemme.
Kun todella ystävystyn jonkun kanssa ja hänestä tulee minulle erittäin tärkeä, tekisin oikeasti mitä vaan hänen puolesta. Haluan, että he ovat oikeassa.
M u t t a.
Lopulta tulee se tapahtuva käänne se lopullinen tienristeys, tottakai ajattelet että ystäväsi tulee sinne minne sinäkin. Olettehan aina yhdessä, tunnette toisenne läpikotaisin. Olet pelastanut ystäväsi monista pahoista tilanteista ja yrittänyt kaikin keinoin auttaa häntä uuteen nousuun..
Sitten, siinä risteyksessä olette vaitonaisia, vilkaisette toisianne silmiin, ystäväsi tottakai myötätuntoisena, kääntää katseensa ja ottaa askeleensa. ''käydään joskus kahvilla!'' tai toinen ''Soitellaan! :) ''
En oikeastaan edes tiedä, voiko tuon ystävällisemmin tehdä.
Viikot kuluu, puhelua ei kuulu ja sinun puheluihin ei vastata. ja jos saatkin vastauksen niin se ei ainakaan ole kahville meno kutsu.
 Näette keskustassa sattumalta, hän huomaa sinut..Väkinäisesti hymyillen hän tulee luoksesi ja kyselee kuulumisia. ''OHHO! minun pitääki lähteä, oli ihana nähdä meidä pitäis nähdä useammin,  Heippa!''
Sinne se sitten meni.. Ja taas olen tässä tilanteessa.
Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Haluan selityksiä ja syitä. Mitä sitä on tehnyt väärin ihmisen kanssa johonka luotti ja joka luotti täysin minuun?

mustasukkaisuus
katkeruus
viha
suru
miljoonat kysymykset

M I T Ä  T E E N  V Ä Ä R I N ? 

Tummien perhosten koti.

''Sinä olet kipeä, mutta sinä paranet kyllä.
Mutta et voi parantua ennenkuin päästät irti.
Sillä niin kauan kun pidät menneisyydestäsi kiinni,
niin se kyllä pitää kiinni sinusta.
Sellaiset valmiiksi lannistetut ihmiset havahtuvat
jonain aamuna siihen, etteivät he jaksakkaan nousta.
Vasta sitten he heräävät huomaamaan, 
siinä se nyt sitten oli.
Kaikki.
Koko elämä.''

Tälläinen yöllä valvominen saa ihmisen ihan mielettömän paljon miettimään.
Ihan kaikkea.
Elämää ja sen kulkua eteen sekä taaksepäin.
Voiko se edes kulkea taaksepäin?
Mielestäni voi.
Kun havahdut siihen, että oletkin aivan yllättäen kauakana siitä missä sinun pitäisi olla.
Näetkin itsesi luokkahuoneessa,kotona,ulkona kävelemässä,ystäviesi kanssa kenties ihan yksin.
Eikös tuo ole, kulkua taaksepäin?
Aika kuluu koko ajan eteenpäin, mutta sinä olet edelleen siellä kaukana.

En ymmärrä, että miksen minä vain osaa antaa ihmisille anteeksi.
Kerään sen kaiken suloisen katkeruuden sisääni ja turrutan sen, niinkuin kaiken muunkin negatiivisen.
Tosin vain hetkellisesti. Sitten se iskee, heikko hetki.
Puukko keskellä selkää.
Miksen minä osaa antaa itselleni anteeksi?
Miksen minä osaa ymmärtää itseäni?
Miksi minun pitää osata olla niin julma itselleni?
Menee viikkojakin, eikä tunnu edes missään.
Kaikki onkin ihan hyvin.
Eikö olekin?
Eikö?
Kun olin pieni niin äiti lohdutti sanomalla, että kaikki on hyvin.
''Ei ole mitään hätää kulta pieni, kaikki on hyvin.''

Milloin minä paranen?

Kummajainen astuu kehiin.

''Katselen kuvia itsestäni viisitoistavuotiaana ja tunnistan niistä itseni.
Leijun hiljaa ilmassa kuin kummajainen, sikiö.
Itsekseni, omassa pimeydessäni. Miten ihmeessä selvisin? En tiedä sitä itsekään.
Mutta tunnistan itseni toisissa minun kaltaisissani.
He kuuluvat toiseen maailmaan. He ovat kummallisia.
He värjäävät hiuksiaan ja viiltelevät ranteitaan ja kulkevat yksin koulun pihalla.
He ovat sellaisia, joista tulee punkkareita, homoja ja sekopäitä. (Mikäli eivät tapa itseään.)
He ovat poikasia ja tyttösiä, jotka eivät ole sellaisia kuin heidän pitäisi ja jotka eivät osaa peittää erilaisuuttaan.
Sitä ei voi peittää, sillä se näkyy kauas. Heillä on leima otsassaan, merkit ranteissaan.
Heidän erilaisuutensa on kirjoitettu heidän iholleen, se tuntuu heidän hajussaan, heidän tavassa hengittää, heidän suurissa tummissa silmissään.
Minun kansani.''

Lapsuuden pilaavat ilkeät luokkatoverit ja opettajat, jotka eivät muka näe, ja koko epätoivoinen ajatus siitä, että lapsuuden pitäisi olla onnellista aikaa, eikä kukaan halua tietää, että niin ei ole.


Lapsuuden pilaa koulu, jossa ei välttämättä opi lukemaan eikä kirjoittamaan, mutta jossa kyllä oppii oman paikkansa arvoasteikolla, koulun jossa oppii tulemaan lyödyksi ja itsekin lyömään.


Ehkä lapsuus saa kolauksen siitäkin, kun huomaa ettei olekaan rakastettu sellaisena kuin on, vaan että ympäröivän maailman rakkaus pitää ansaita. Kysymys on kilpailusta, ja joka ei sitä tajua, on idiootti.


Tai ehkä lapsuus ei olekaan pilalla, vaan ihminen itse vain on jotenkin vinksahtanut, ja sehän on ihan eri juttu.

Sokeana, nähneenä.

Pakenenko totuutta?
Juoksen silmät sokeina, silti kaiken nähneenä.
Tie jalkojeni alla ei tunnu loppuvan koskaan,
risteyksiä on ollut enemmän kuin jaksan muistaa.
Sanotaanhan, että elämä on valintoja täynnä.
Mutta mistä tietää tehneensä oikean valinnan?
Levottomuus tuo rauhaa, niin hullulta kun se kuullostaakin.
Tiedän olevani elossa.

Elämäni aika.

Luova hulluus, päästä sekaisin.
Aamulla aikaisin, heräsin taas siihen tunteeseen, kun uni tunkee todellisuuteen.
Vielä liian paljon aikaa herätyskellon herätykseen ja liian vähän aikaa uudelleen nukahtamiseen.
Henkisesti olen jo kaukana omasta sängystäni, missä lepuutan kehoani.
Ajatukset juoksee, enkä pysy enää edes perässä.
Minne menenkin, tulen aina jäljessä.
Aika kuluu, mutta minä jään.

Aika.

Tästähän on kulunut huimasti aikaa kun viimeksi olen kirjoittanut..
Mutta siihenkin löytyy syynsä, olin osastolla 3viikkoa hoidossa ja sen jälkeen pitänyt tehdä muuttoa.

Muutin siis Helsinkiin kihlattuni kanssa yhteen ja ystäväni hankki minulle kissanpennun Helsinkiin tulijaislahjaksi/synttärilahjaksi :3
En oikein tiedä mitä tähän kirjoittaisi näin pitkän ajan jälkeen.
Niin paljon tapahtunut ja sitten toisaalta ei ole tapahtunut oikein mitään.
Lääkitys on nyt kokonaan uusittu ja olen pitkästä aikaa itkenyt ihan kunnolla.
Sillä ottihan tämä muutto sydämen päälle, koska Mikkeliin jäi niin paljon rakkaita ihmisiä, sekä Armas.
Tosi ystävyys ei kuitenkaan kuole koskaan ja äitikin sanoi että minulla on aina paikka hänen luonaan jos haluan tulla käymään Mikkelissä.

Hermot.

Tää päivä on oikeesti ollu kyllä yks persesilmä, näin suoraan sanottua.
On uhkailtu mm. laitoshoidolla ja kaikki tuo STRESSIN takia ja unettomuuden. Ei hyvää päivää.
''Ei en ole ensiyönä tekemässä itsemurhaa, ei en ajatellut viillellä itseäni ensiyönä, enkä myöskään ota enempää kuin ne 2 unilääkettä jotka ovat minulle sallittu''. KIITOS.
Huomenna sitten juttelemaan psykatrin kanssa. Huh. Olen siis tottunut normaalisti käymään kerran viikossa terapiassa ja nyt en ole yli kuukauteen käynyt. Myönnän se alkaa tuntumaan ja heikkoja hetkiä on ollut, mutta missään vaiheessa en ole henkeäni yrittäny pois ottaa. Vaikka yksi tempaus siltä vaikuttikin.

Enpä voi tähän muuta todeta kuin HUOH. jos sitä meni vähän lepäilemään.

Uskoin niin.

Taas yksi viikonloppu takana Mikkelissä.
Se sujui oikein hyvin kotona ollessa Siiselin(=Johanna,tyttöystäväni) kanssa ja näin muutamaa kaveria. Eniten minua on nyt mietityttäny syntymäpäiväni, koska kun täytin 19 ne oli kamalimmat syntymäpäivät ikinä. Koskaan en ole tuntenut itseäni niin unohdetuksi kuin silloin. Nyt pelkään, että tämä sama toistuu. Ja vaikka kutsuisinkin ihmisiä, tai laittaisin viestiä, että meille saa tulla ketkä haluaa niin lopulta kukaan ei edes ilmoita tulevansa tai edes ilmoita harkitsevansa asiaa.
Yksin jääminen on aina ollut suurin pelkoni ja unohdetuksi tuleminen tulee kovana kakkosena. Haluaisin niin kovasti viettää ihanat juhlat jossa olisin ihmisten ympäröimänä ja tuntisin itseni tärkeäksi, juhlimisen arvoiseksi. ...Mutta onko tuo kaikki ihan liikaa? Eikö minun pitäis tyytyä ihan vain siihen että läheisimmät ihmiset muistavat minua vaikka edes kortilla tai onnittelu viestillä. Saatan näyttää tyyneltä, mutta pään sisällä on sellainen draama käynnissä että ei ole mitään rajaa, mikä on melkoisen huvittavaa!
Huomenna on virallisesti syntymäpäiväni, mutta perjantaina ajattelin juhlia.
Saa nähdä mitä tapahtuu. Tännehän minä mitä luultavammin tulen sitäkin vuodattamaan. *hymy*

Kuvassa on muuten huppari jonka sain äidiltä syntymäpäivä lahjaksi! :)
(ja kaikki pitää peukkuja, että saan sossulta rahaa perjantaihin mennessä! Että voin sitten edes vetää kalsarikännit himassa :D )

Tänään minä rakastan elämää.

Tänään olin aamulla ja päivällä järrrrrkyttävän äkäinen.
Oloni kyllä parani illan mittaan kun juttelin ystäväni kanssa mesessä, ja satuttiin sitten puhumaan mun syntymäpäivästäni joka on tosiaan ensiviikon tiistaina mutta juhlin niitä 1.10.
Ystäväni asuu toisella paikkakunnalla ja pyysin hänet sitten tulemaan luokseni juhlimaan kanssani.
Todennäköisesti saan sitte juhlaseuraa! <3
Tässä on sitten koko illan ollu päällä mieletön bilehilefiilis, kuunnellu hyvää musaa ja miettiny kaikkia piristäviä juttuja, kuten se, että tuun oikeesti juhlimaan mun synttäreitä, enkä vaan möllötä kotona verkkareissa ja löysässä paidassa telkkarin ääressä juoden mehua.

Tässä yöllä kävi tosiaanki todella hauska juttu, tai no ei se sillo naurattanu.
Asun koulun asuntolassa, ja meillä ei valitettavasti ole omissa huoneissamme vessaa. Iltaröökiltä tultuani ajattelin laittavani oven lukkoon, mutta ilmeisesti olinkin tehnyt päinvastoin ja sitten iltakuselle vessaan mentäessäni laitoin oven muka niin ettei se olekaan lukossa.... toisin kävi.
Kokeilin sitten heti, että aukeaako se ovi. Voi sitä vitutuksen määrää ku rynkytin sitä ovea, kun tajusin että asuntolan vastaavat olivat jo lähteneet kotiin koska kello oli jo yli 22. Sitten juoksin yöpuvussa ja vaaleanpunaisissa Ressu tohveleissa asuntolan oleskeluhuoneeseen löytääkseni sieltä jonkun joka olis vielä hereillä ja jolla olis vaikka puhelin mukana. (minulla tosiaan jäi kaikki tavarat huoneeseen.)

Siinä sitten soittelin paniikissa paikasta toiseen, että pääsisin omaan huoneeseen, makso mitä makso, mun on pakko saada iltalääkkeet otettua. Kukaan ei tietenkää vastaa kun yritän soittaa.. Kunnes kuulen ala-aulasta meidän vapaa-ajan ohjaajan äänen. OI LUOJA! Juoksin tohvelit vilkkuen alakertaan (asun tosiaan 2 kerroksessa) ja huusin Ollin nimeä, noh pääsin aulaan, niin siellä ei näkynyt kyseistä pelastajaani. Pari tyttöä istu siinä ja sitte kysyin paniikissa että onko ne nähny Ollia. ''Joo, se lähti just tuonne suuntaa, saatat saada sen kiinni jos juokset! Meikä lähti pinkomaa ja huusin samalla ''OLLLIIII PELASTA MUUUTT!!'' ... Olli oli just laittamassa ulko-ovee kiinni. HUH. Sitten minä pääsin takas omaa huoneeseen :) ....enkä päässyt edes sinne vessaan asti, vaikka sinnehän mun alunperin piti mennä.

Nyt aattelin olla villi ja valvoa koko yön. Ei yhtää tunnu siltä, että väsyttäis.

hih!

Näin aluksi?

Päiväkirjan kirjottaminen on käynyt nykyään niin hankalaksi tai sitten olen vaan niin laiska kirjottamaan mitään nykyään paperille, niin ajattelin näin että josko olisi helpompi purkaa tuntemuksiaan ja mietteitään tänne blogiin.
Tää päivä on mennyt miettiessä, että miten jotkut sanat ja tuntemukset vuosien takaa syöksyvät vieläkin elämääni ja päiviini iha tuosta noin vaan. Ei tarvita kuin joku vanha biisi jota olen aikoinaan kuunnellut tai jossain tilanteessa kuullut. Tuntuu siltä, että heräisin uudestaan siihen hetkeen ja lopulta se tunne valtaa minut kokonaan. Hetken (eli noin tunnin) päästä havahdun siihen, että olen jo vuosien päässä siitä kokemuksesta.
Olenko minä vaan herkkä? Vai onko ne loppujen lopuksi kuitenkin jääneet käsittelemättä minulta?
Se satuttaa,ahdistaa,itkettää muistaa ne kaikki vanhat asiat. Voin kuitenkin nykyään paremmin kuin koskaan, tai ainakin minusta tuntuu siltä. Olenko minä sitten kuitenkin kovettanut itseni ja jättänyt asiat selvittämättä takaraivooni muistuttamaan itsestään aina silloin tällöin?
Tiedän, että loppujen lopuksi mulla on aina asiat ollu suhteellisen hyvin, mutta miksi minä silti aina hukun entiseen ja sieltä pinnalle taas päästyä säälin itseäni? Johtunee siitä, että loppujen lopuksi minä itse tiedän miten pahalta minusta onkaan joskus tuntunut. Ei sitä oikein kukaan muu tiedä, eihän sitä kukaan voi tietää yhtä hyvin kuin minä itse.
  

Mietin tuossa äsken ulkona röökillä käydessä, että vaikka me elettäisiin täysin mustavalkoisessa maailmassa tai olisin sokea, tiedän aina milloin syksy on tulossa. Tunnen sen sisälläni, sydämmessä,mielessä,kehossa. Mutta miksi ihmeessä avaan sydämmeni sille? Sitä en todella tiedä. Koska se miten syksy tulee minuun ei vaikuta mitenkään positiivisesti, vaan päin vastoin. Jaksaminen heikkenee, olen väsynyt, mutta en saa nukutuksi,ahdistun. Kaikki tuo on pelkkää alkua ja pientä polkua joka johtaa minut kevääseen. Vuodenaika jota vihaan ja pelkään.
...Tässä oli tälle päivälle hieman mietteitä, kirjoittelen taas kunhan alkaa taas päänsisällä olemaan tila vähissä.

Sinä yönä
Minä valvoin.
Olin yksin
Ja paljon kaipasin sua 

Vierelleni
Sinä yönä
Ja etsin kaikkialta sua

Kasvanut.

Liikkumatta aloillani tuijotan lasittuneilla silmillä ulos.
Kukaan ei sitä kuitenkaan huomaisi, tai tajuaisi edes kysyä.
Olenhan ollut onnellinen, mutta tällä hetkellä putoan.
Kellokin vaihtaa kulkusuuntaansa ja päivät kelautuvat taaksepäin.
Yksi välähdys menneestä saa minut jähmettymään ja putoamaan.
Se saa minut ajattelemaan.
Mistä olen lähtenyt, mistä se kaikki on lähtöisin, mikä minut on musertanut.
Kokoon minut taittanut, repinyt palasiksi ja polkenut päälle, maan rakoon.
Vaikka olen hiljaa edennyt, rauhassa kasvanut.
Minut on jälleen hoivattu ja teipattu kasaan, silti tunnen sen lämpimän, kostean
kyyneleen tipahtavan silmästäni. Pian huulilla maistan sen suolaisuuden.
Havahdun ja tajuan olevani edelleen se sama herkkä tyttö kuin aina ennenkin.
Mutta olen elossa, aivan eri tavalla kuin ennen.
Mennyt satuttaa minua vieläkin, koskettaa.