Se sujui oikein hyvin kotona ollessa Siiselin(=Johanna,tyttöystäväni) kanssa ja näin muutamaa kaveria. Eniten minua on nyt mietityttäny syntymäpäiväni, koska kun täytin 19 ne oli kamalimmat syntymäpäivät ikinä. Koskaan en ole tuntenut itseäni niin unohdetuksi kuin silloin. Nyt pelkään, että tämä sama toistuu. Ja vaikka kutsuisinkin ihmisiä, tai laittaisin viestiä, että meille saa tulla ketkä haluaa niin lopulta kukaan ei edes ilmoita tulevansa tai edes ilmoita harkitsevansa asiaa.
Yksin jääminen on aina ollut suurin pelkoni ja unohdetuksi tuleminen tulee kovana kakkosena. Haluaisin niin kovasti viettää ihanat juhlat jossa olisin ihmisten ympäröimänä ja tuntisin itseni tärkeäksi, juhlimisen arvoiseksi. ...Mutta onko tuo kaikki ihan liikaa? Eikö minun pitäis tyytyä ihan vain siihen että läheisimmät ihmiset muistavat minua vaikka edes kortilla tai onnittelu viestillä. Saatan näyttää tyyneltä, mutta pään sisällä on sellainen draama käynnissä että ei ole mitään rajaa, mikä on melkoisen huvittavaa!
Huomenna on virallisesti syntymäpäiväni, mutta perjantaina ajattelin juhlia.
Saa nähdä mitä tapahtuu. Tännehän minä mitä luultavammin tulen sitäkin vuodattamaan. *hymy*
(ja kaikki pitää peukkuja, että saan sossulta rahaa perjantaihin mennessä! Että voin sitten edes vetää kalsarikännit himassa :D )
Hei, olen muutaman kerran sut nähny ku asuin mikkelissä 09/10 lukuvuoden.
VastaaPoistaKerran olin menossa psyk.polille sairaanhoitajaa tapaamaan kun näin kauniin naisen päivä?osaston edessä takaapäin. Ajattelin vain että miten hyvä perse! Ja käännyit ja se olit sinä, hymyilin sinulle, moikkasit minulle ja jopa vaihdoimme muutamia sanoja.
Vaikka emme tunne, en unohda sinua.
..Olen illan aikana lukenut lähes kaikki blogimerkintäsi, ja tapasi kirjoittaa on kaunis.
-Lissu