Lapsuuden pilaavat ilkeät luokkatoverit ja opettajat, jotka eivät muka näe, ja koko epätoivoinen ajatus siitä, että lapsuuden pitäisi olla onnellista aikaa, eikä kukaan halua tietää, että niin ei ole.


Lapsuuden pilaa koulu, jossa ei välttämättä opi lukemaan eikä kirjoittamaan, mutta jossa kyllä oppii oman paikkansa arvoasteikolla, koulun jossa oppii tulemaan lyödyksi ja itsekin lyömään.


Ehkä lapsuus saa kolauksen siitäkin, kun huomaa ettei olekaan rakastettu sellaisena kuin on, vaan että ympäröivän maailman rakkaus pitää ansaita. Kysymys on kilpailusta, ja joka ei sitä tajua, on idiootti.


Tai ehkä lapsuus ei olekaan pilalla, vaan ihminen itse vain on jotenkin vinksahtanut, ja sehän on ihan eri juttu.

Sokeana, nähneenä.

Pakenenko totuutta?
Juoksen silmät sokeina, silti kaiken nähneenä.
Tie jalkojeni alla ei tunnu loppuvan koskaan,
risteyksiä on ollut enemmän kuin jaksan muistaa.
Sanotaanhan, että elämä on valintoja täynnä.
Mutta mistä tietää tehneensä oikean valinnan?
Levottomuus tuo rauhaa, niin hullulta kun se kuullostaakin.
Tiedän olevani elossa.