Tummien perhosten koti.

''Sinä olet kipeä, mutta sinä paranet kyllä.
Mutta et voi parantua ennenkuin päästät irti.
Sillä niin kauan kun pidät menneisyydestäsi kiinni,
niin se kyllä pitää kiinni sinusta.
Sellaiset valmiiksi lannistetut ihmiset havahtuvat
jonain aamuna siihen, etteivät he jaksakkaan nousta.
Vasta sitten he heräävät huomaamaan, 
siinä se nyt sitten oli.
Kaikki.
Koko elämä.''

Tälläinen yöllä valvominen saa ihmisen ihan mielettömän paljon miettimään.
Ihan kaikkea.
Elämää ja sen kulkua eteen sekä taaksepäin.
Voiko se edes kulkea taaksepäin?
Mielestäni voi.
Kun havahdut siihen, että oletkin aivan yllättäen kauakana siitä missä sinun pitäisi olla.
Näetkin itsesi luokkahuoneessa,kotona,ulkona kävelemässä,ystäviesi kanssa kenties ihan yksin.
Eikös tuo ole, kulkua taaksepäin?
Aika kuluu koko ajan eteenpäin, mutta sinä olet edelleen siellä kaukana.

En ymmärrä, että miksen minä vain osaa antaa ihmisille anteeksi.
Kerään sen kaiken suloisen katkeruuden sisääni ja turrutan sen, niinkuin kaiken muunkin negatiivisen.
Tosin vain hetkellisesti. Sitten se iskee, heikko hetki.
Puukko keskellä selkää.
Miksen minä osaa antaa itselleni anteeksi?
Miksen minä osaa ymmärtää itseäni?
Miksi minun pitää osata olla niin julma itselleni?
Menee viikkojakin, eikä tunnu edes missään.
Kaikki onkin ihan hyvin.
Eikö olekin?
Eikö?
Kun olin pieni niin äiti lohdutti sanomalla, että kaikki on hyvin.
''Ei ole mitään hätää kulta pieni, kaikki on hyvin.''

Milloin minä paranen?