Tämä muutama päivä tässä äidin luona on saanut mut miettimään, sitä, että miten arvokkaita me ollaan toisillemme.
Kun todella ystävystyn jonkun kanssa ja hänestä tulee minulle erittäin tärkeä, tekisin oikeasti mitä vaan hänen puolesta. Haluan, että he ovat oikeassa.
M u t t a.
Lopulta tulee se tapahtuva käänne se lopullinen tienristeys, tottakai ajattelet että ystäväsi tulee sinne minne sinäkin. Olettehan aina yhdessä, tunnette toisenne läpikotaisin. Olet pelastanut ystäväsi monista pahoista tilanteista ja yrittänyt kaikin keinoin auttaa häntä uuteen nousuun..
Sitten, siinä risteyksessä olette vaitonaisia, vilkaisette toisianne silmiin, ystäväsi tottakai myötätuntoisena, kääntää katseensa ja ottaa askeleensa. ''käydään joskus kahvilla!'' tai toinen ''Soitellaan! :) ''
En oikeastaan edes tiedä, voiko tuon ystävällisemmin tehdä.
Viikot kuluu, puhelua ei kuulu ja sinun puheluihin ei vastata. ja jos saatkin vastauksen niin se ei ainakaan ole kahville meno kutsu.
Näette keskustassa sattumalta, hän huomaa sinut..Väkinäisesti hymyillen hän tulee luoksesi ja kyselee kuulumisia. ''OHHO! minun pitääki lähteä, oli ihana nähdä meidä pitäis nähdä useammin, Heippa!''
Sinne se sitten meni.. Ja taas olen tässä tilanteessa.
Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Haluan selityksiä ja syitä. Mitä sitä on tehnyt väärin ihmisen kanssa johonka luotti ja joka luotti täysin minuun?
mustasukkaisuus
katkeruus
viha
suru
miljoonat kysymykset
M I T Ä T E E N V Ä Ä R I N ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti