Olet ainutlaatuinen.

Hän istui peilipöytänsä äärellä ja harjasi paksuja hiuksiaan.
Hänen kasvojaan reunustivat tummat varjot ja silmät olivat kuin pohjattomat kaivot
joihin kuka tahansa kokematon saattoi hukkua.
Huulet tulenpunaiset ja puristettuna tiukasti yhteen
.
''Jonain päivänä minä vielä paljastan itseni ja todellisen minäni.
Nousen varjoista valoon ja annan ennenkuulumattoman ääneni nousta korkeuksiinsa.
Lopulta se kuitenkin nousee niin korkealle, että vain eläimet kuulevat sen.
Vain eläimet kuulevat minua ja tätä pohjatonta surua.
Kaipuun tunne, muiden luo.
Vaikka erilaisuuteni karkottaa ihmiset luotani ja saavat minut vihaamaan heitä
sekä itseäni.
Kaipaan silti, sydänjuuriani myöten, sitä lämpöä joka tulee toisen kosketuksesta iholleni.
Iholta se leviää sydämeen ja sydän pumppaa sen veren mukana kaikkialle ruumiiseeni..'''

Enää hän ei itke, kyyneleet ovat turhia, eiväthän ne ole edes tähänkään asti mitään
auttaneet.
''Pahentavat vain tilannetta..Saavat näyttämään heikolta..'''
Saavat hänet tajuamaan, että hän onkin myös ihminen.
Ihmiset, joita hän niin suuresti inhoaa.
Ihmiset jotka ovat osoittaneet vihaa häntä kohtaan.
Kukaan ei ole tuntenut armoa tai sääliä, solvatessaan hänen minuutta ja saaneet hänet
epäilemään olemassaolonsa tarkoitusta.

Se mikä teki hänestä kummallisen.
Se mikä sai muut ihmiset ivaamaan häntä.
Siitä samasta syystä sinä olet kummajainen muiden mielestä.
Älä häpeä sitä mitä olet.
Älä tukahduta itseäsi sen takia mitä muut ovat mieltä.
Älä kiellä itseltäsi niitä asioita joista nautit, sen takia koska kostat itsellesi, sitä että olet poikkeava.
Sillä, me kaikki olemme poikkeavia.
Me kaikki olemme kummajaisia.
Me kaikki olemme yksilöitä, erilaisia ja siksi niin tärkeitä toisillemme.
Kukaan ei pärjää täysin yksin.
Me tarvitsemme toisiamme.
Meidän on opittava se että miten hienoa on olla juuri omaitsensä.
Olet ainutlaatuinen ja korvaamaton.
Itsellesi ja muille.

Vaikeuksien kautta voittoon.

Tuossa äsken meikkailin ja laitoin itteeni, ihan omaksi ilokseni vain.
Sitten menin ulos tupakalle ja tajusin, että mulla on taas pitkästä aikaa hyvä olla.

Tässä oli viikon aikana hieman ongelmia, koska tajusin että saatan tällä omalla masentuneisuuden aiheuttamalla äkäisyydellä,väsyneisyydellä ja muuten luotaan pois työntävällä käytöksellä menettää rakkaani.
Koko se että yritän jaksaa perustuu siihen, että en halua tuottaa toiselle pettymystä.
Syy siihen, että en kokonaan lopeta yrittämistä, syy siihen että mulla on aihetta iloita elämästä..
Kaikki tuo meinasi valua sormieni välistä tuuleen.
Onneksi sitten viime tingassa otin asioita puheeksi, ties mitä olisi tapahtunut jossen olisi juuri sillä hetkellä aukaissut suutani.
Meinasin lähteä Mikkeliin pakoon sitä tilannetta, mutta onneksi jäin.
Jäin näyttämään, että minusta on tähän ja että mä oikeasti olen hänen arvoinen.
Ja ponnistelut palkittiin.
Viikon kestäneen sydäntä puristavan, henkeä vievän prosessin jälkeen.
Voin sanoa että kaikki on hyvin.
Voin myös sanoa, että tuntuu jopa siltä, että paremmin kuin ennen?
Pitää vaan ruveta työstämään nyt ihan tosissani sitä käytöstä kun tuntuu taas seuraavan kerran että masennus pukkaa.
Puhua, olla avoin, antaa toisen lohduttaa ja auttaa.
Ennen kaikkea, mun ei tarvii olla yksin näiden asioiden kanssa,
mun ei tarvii työntää muita kauemmaksi itsestäni.

Tiedän myös, että tää ei oo rankkaa pelkästään mulle.
Opin sen myös tässä viikon aikana.

Mutta haluun sen tähän loppuun sanoa, että kulta sun ei tarvii yrittää antaa enemmän kun sulla on annettavaa, koska mä rakastan sua juuri tuollaisenaan.
Sun ei tarvii kuluttaa itseäs loppuun mun takia.
Mulle riittää pelkästään se, että sä olet siinä mun vieressä ja läsnä, sekä yrität ymmärtää.
Sun ei tarvii ymmärtää, mut jo se että sä yrität riittää enemmän ku tarpeeksi.
Kaikkia asioita ei voi edes ymmärtää vaikka kuinka haluais.
Yritetään olla hyviä toisillemme, mutta ei oman terveyden kustannuksella.
Annetaan itsestämme vaan sen verran mikä pystytään.

Rakastan sinua. 

Maan sydän.

Tässä on osa Tommy Tabermannin runosta: maan sydän.
Tässä on osa, joka kosketti minua kovasti

''....Vie kaikki
Kunhan et vie
tätä palavaa halua!

 Mutta sitähän sinä hamusit, Kivun Herra,
kolusi luisilla sormillaan joka sopen, solun,
keräsi halun muruja, halun helmiä pohjattomaan pussiinsa.
Kohta olet kivun oma, se kuiski,
käheästi kuin myöhäinen käki,
kohta maa on kivun oma,
eikä yksikään laiva näe aaltojen hiuksilta rantaa,
yksikään rastas kudo toivon lankaa.


Tätä halua et vie!
huusin luisille, hamuaville sormille,
tartuin kaksin käsin keihääseen,
työnsin sen pelosta hytisevän sydämeni läpi
kunnes sokea kipu
muuttui kaikkivaltiaaksi nautinnoksi.


Nautinnon tietä tänne tullaan,
kipujen, tuskien tielle täällä eksytään,
mutta turhia kaikki työt,touhut,hullut tanssit,
ellei matkan varrella kaadu
pyhän vihan töytäisystä
edes yksi
rahanvaihtajan pöytä.''

Merkattu.

Sinusta tulee oman kehosi asiantuntija, samalla kun tuhoat sitä huolellisesti.

Ole valmis eristäytymään muista ihmisistä ja elämään jatkuvassa häpeässä.
Vaikka olisit maailman rehellisin ihminen...
Huomaat valehtelevasi ihmisille, joita rakastat.
Vetäiset itsesi kauemmas ystävistäsi, kun he koskettavat sinua, aivan kuin heidän kätensä olisivat myrkkyä.
Sinua pelottaa, että he tuntevat jotain paidan kankaasi läpi, tai koskettaminen yksinkertaisesti sattuu niin paljon.


Alat katsella jokaista uusin silmin.
Tarkastelet heidän vartalojaan löytääksesi merkkejä itsetuhoisuudesta.
Vain toivoen, että tapaisit jonkun kaltaisesi, ettet tuntisi itseäsi niin kauhean yksinäiseksi.
Sinä et edes ajattele sitä, kun silmäsi porautuvat heidän ranteisiinsa ja käsivarsiinsa.
Vain toivoen, että he olisivat kuin sinä.
Mutta he eivät ole.
Sinä näet heidän siistit käsivartensa ja häpeät itseäsi tuntien yksinäisyyden.

Pakollinen purkautuminen.

Mitä mä olen tehnyt niin helvetin väärin kun en pysty enää nykyään nukkumaan?
Mä alan olemaan niin loppu tähän, että mä en nuku.
Mä en pysty enää nukkumaan melkein koskaan, nyttenkin jo toinen yö peräkkäin ku valvon.
Valvon nykyään melkein kaikki yöt ja jos onnistunkin illalla nukahtamaan niin herään parin tunnin päästä.
Sitten jos valvon yön ja nukahdankin aamulla, niin seuraavan kerran herään illalla kahdeksan aikaan, siinä menikin sitten se koko päivä, ilman että oon saanu mitään aikasiksi.
Tää homma alkaa syömään mua jo niin paljon sisältäpäin että mä en enää kestä.
Mä vaan niin haluaisin kerrankin kunnon yöunet. Tää rajottaa mun elämää niin paljon, niin helvetin paljon.
Psyyke rakoilee ja ihan vitun pahasti.
Alan olemaan jo tosi, tosi epätoivonen.
Ihan ku näitä ongelmia ei olis mulla tarpeeksi.
Tää mun valvominen ei oo koskaa ollu näin pahaa.
Koska ainahan mulla unettomuutta on ollu, mutta ei sentää tälläsenä helvettinä.
Oikeesti nytten mä tiedän mitä helvetti on.
Mä en nuku.
Masennus, ahdistus,pelot,epäröinti,harhat ja kaikki vaan pahenee.
Mä en tunne enään oloani turvalliseksi.
Pelkään koko aika että mä kuolen kohta.
Pelkään että mä teen itelleni kohta jotain koska oon niin sekava kun en nuku.
Mä en kykene tekemään kuntoutus asioitteni eteen mitään koska oon niin väsyny,pelokas ja jotenkin kykenemätön tekemään ylipäätään yhtään mitään.
Kaikki tuntuu niin paljon raskaammalta.
Mä pelkään niin paljon.
Musta tuntuu että oon kohta asunnon vankina, rajotun.
Oon niin rikki.

Missä olen?

Tämä tuntuu niin turruttavalta, haikealta.
Tunnen olevani niin yksin, niin yksin kuin ihminen olla ja voi.
Etsin, mutten löydä.
Missä on minun turvallinen satama,koti,majakkani valo?
Missä on se paikka jossa voin nukahtaa siihen turvalliseen tunteeseen.
Kuin äidin syliin pienenä tyttönä.
Nyt olen yksin pimeyden ympäröimänä.
Yksin, yksin, yksin.
Valvon yöt, valvon päivät. Yksin.
Ahdistus kasvaa ja kyyneleet eivät enää kestä.
Epätoivo tunkee kaikkialta.
Ei ole mitään syytä miksi siivoaisin tai tekisin yhtään mitään.
Jokainen asia muistuttaa siitä, että mun koti ei ole täällä.