Minkä arvoista?

Tämä muutama päivä tässä äidin luona on saanut mut miettimään, sitä, että miten arvokkaita me ollaan toisillemme.
Kun todella ystävystyn jonkun kanssa ja hänestä tulee minulle erittäin tärkeä, tekisin oikeasti mitä vaan hänen puolesta. Haluan, että he ovat oikeassa.
M u t t a.
Lopulta tulee se tapahtuva käänne se lopullinen tienristeys, tottakai ajattelet että ystäväsi tulee sinne minne sinäkin. Olettehan aina yhdessä, tunnette toisenne läpikotaisin. Olet pelastanut ystäväsi monista pahoista tilanteista ja yrittänyt kaikin keinoin auttaa häntä uuteen nousuun..
Sitten, siinä risteyksessä olette vaitonaisia, vilkaisette toisianne silmiin, ystäväsi tottakai myötätuntoisena, kääntää katseensa ja ottaa askeleensa. ''käydään joskus kahvilla!'' tai toinen ''Soitellaan! :) ''
En oikeastaan edes tiedä, voiko tuon ystävällisemmin tehdä.
Viikot kuluu, puhelua ei kuulu ja sinun puheluihin ei vastata. ja jos saatkin vastauksen niin se ei ainakaan ole kahville meno kutsu.
 Näette keskustassa sattumalta, hän huomaa sinut..Väkinäisesti hymyillen hän tulee luoksesi ja kyselee kuulumisia. ''OHHO! minun pitääki lähteä, oli ihana nähdä meidä pitäis nähdä useammin,  Heippa!''
Sinne se sitten meni.. Ja taas olen tässä tilanteessa.
Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Haluan selityksiä ja syitä. Mitä sitä on tehnyt väärin ihmisen kanssa johonka luotti ja joka luotti täysin minuun?

mustasukkaisuus
katkeruus
viha
suru
miljoonat kysymykset

M I T Ä  T E E N  V Ä Ä R I N ? 

Tummien perhosten koti.

''Sinä olet kipeä, mutta sinä paranet kyllä.
Mutta et voi parantua ennenkuin päästät irti.
Sillä niin kauan kun pidät menneisyydestäsi kiinni,
niin se kyllä pitää kiinni sinusta.
Sellaiset valmiiksi lannistetut ihmiset havahtuvat
jonain aamuna siihen, etteivät he jaksakkaan nousta.
Vasta sitten he heräävät huomaamaan, 
siinä se nyt sitten oli.
Kaikki.
Koko elämä.''

Tälläinen yöllä valvominen saa ihmisen ihan mielettömän paljon miettimään.
Ihan kaikkea.
Elämää ja sen kulkua eteen sekä taaksepäin.
Voiko se edes kulkea taaksepäin?
Mielestäni voi.
Kun havahdut siihen, että oletkin aivan yllättäen kauakana siitä missä sinun pitäisi olla.
Näetkin itsesi luokkahuoneessa,kotona,ulkona kävelemässä,ystäviesi kanssa kenties ihan yksin.
Eikös tuo ole, kulkua taaksepäin?
Aika kuluu koko ajan eteenpäin, mutta sinä olet edelleen siellä kaukana.

En ymmärrä, että miksen minä vain osaa antaa ihmisille anteeksi.
Kerään sen kaiken suloisen katkeruuden sisääni ja turrutan sen, niinkuin kaiken muunkin negatiivisen.
Tosin vain hetkellisesti. Sitten se iskee, heikko hetki.
Puukko keskellä selkää.
Miksen minä osaa antaa itselleni anteeksi?
Miksen minä osaa ymmärtää itseäni?
Miksi minun pitää osata olla niin julma itselleni?
Menee viikkojakin, eikä tunnu edes missään.
Kaikki onkin ihan hyvin.
Eikö olekin?
Eikö?
Kun olin pieni niin äiti lohdutti sanomalla, että kaikki on hyvin.
''Ei ole mitään hätää kulta pieni, kaikki on hyvin.''

Milloin minä paranen?

Kummajainen astuu kehiin.

''Katselen kuvia itsestäni viisitoistavuotiaana ja tunnistan niistä itseni.
Leijun hiljaa ilmassa kuin kummajainen, sikiö.
Itsekseni, omassa pimeydessäni. Miten ihmeessä selvisin? En tiedä sitä itsekään.
Mutta tunnistan itseni toisissa minun kaltaisissani.
He kuuluvat toiseen maailmaan. He ovat kummallisia.
He värjäävät hiuksiaan ja viiltelevät ranteitaan ja kulkevat yksin koulun pihalla.
He ovat sellaisia, joista tulee punkkareita, homoja ja sekopäitä. (Mikäli eivät tapa itseään.)
He ovat poikasia ja tyttösiä, jotka eivät ole sellaisia kuin heidän pitäisi ja jotka eivät osaa peittää erilaisuuttaan.
Sitä ei voi peittää, sillä se näkyy kauas. Heillä on leima otsassaan, merkit ranteissaan.
Heidän erilaisuutensa on kirjoitettu heidän iholleen, se tuntuu heidän hajussaan, heidän tavassa hengittää, heidän suurissa tummissa silmissään.
Minun kansani.''

Lapsuuden pilaavat ilkeät luokkatoverit ja opettajat, jotka eivät muka näe, ja koko epätoivoinen ajatus siitä, että lapsuuden pitäisi olla onnellista aikaa, eikä kukaan halua tietää, että niin ei ole.


Lapsuuden pilaa koulu, jossa ei välttämättä opi lukemaan eikä kirjoittamaan, mutta jossa kyllä oppii oman paikkansa arvoasteikolla, koulun jossa oppii tulemaan lyödyksi ja itsekin lyömään.


Ehkä lapsuus saa kolauksen siitäkin, kun huomaa ettei olekaan rakastettu sellaisena kuin on, vaan että ympäröivän maailman rakkaus pitää ansaita. Kysymys on kilpailusta, ja joka ei sitä tajua, on idiootti.


Tai ehkä lapsuus ei olekaan pilalla, vaan ihminen itse vain on jotenkin vinksahtanut, ja sehän on ihan eri juttu.

Sokeana, nähneenä.

Pakenenko totuutta?
Juoksen silmät sokeina, silti kaiken nähneenä.
Tie jalkojeni alla ei tunnu loppuvan koskaan,
risteyksiä on ollut enemmän kuin jaksan muistaa.
Sanotaanhan, että elämä on valintoja täynnä.
Mutta mistä tietää tehneensä oikean valinnan?
Levottomuus tuo rauhaa, niin hullulta kun se kuullostaakin.
Tiedän olevani elossa.

Elämäni aika.

Luova hulluus, päästä sekaisin.
Aamulla aikaisin, heräsin taas siihen tunteeseen, kun uni tunkee todellisuuteen.
Vielä liian paljon aikaa herätyskellon herätykseen ja liian vähän aikaa uudelleen nukahtamiseen.
Henkisesti olen jo kaukana omasta sängystäni, missä lepuutan kehoani.
Ajatukset juoksee, enkä pysy enää edes perässä.
Minne menenkin, tulen aina jäljessä.
Aika kuluu, mutta minä jään.