!!

Tässä tämä elämä menee, juuri olin parin viikon saikulla.
Toivon että saikkua olis koko loppu elämä.
Ei tartteis kohdata ihmisiä ja vois olla vaan kotona.
Luoja anna mulle voimaa kohdata nää kaikki tunteet.

Lasi maitoa, kiitos!

''Häneen oli ilmaantunut halkeama. Aivan kuten isä oli kertonut jäätikön railosta johon ihmiset putosivat eivätkä koskaan päässeet ylös. Todellisuudessa hän ei ollut koskaan käynyt jäätiköllä. Silti hän näki itsensä jäätyvän kuoliaaksi. Joinakin öinä hän heräsi siihen että halkeama oli tukahduttamassa hänet. Vaikka hän saikin jonkin ajan kuluttua henkeä, tukahduttamisen tunne ei mennyt täysin ohi vaan toistui. Hän ymmärsi että niin oli lopun ikää. Halkeama oli ja pysyi- kaikessa mihin hän ryhtyi, vaikka hän ei suoraan sitä ajatellutkaan.''

Muutoksia.

Nyt on tapahtumassa suuria muutoksia elämääni.
Lääkitystä aletaan pienentämään ja lopulta mulle olis tarkotusta jäädä vain nukahtamiseen tarkotetut lääkkeet.
Kaikki siksi, koska haluan. Haluan päästä käsiksi Sofiaan. Haluan olla kokonainen.
Mulla alkaa myös, jos hyvin käy,niin kuvataideterapia.
Nyt alkaa se raaka työskentely itseni kanssa, Tiinan kanssa olemme puhuneet asiasta ja Tiinakin on sitä mieltä, että alan olemaan tarpeeksi vahva, että kykenen tähän.
Saa nähdä miten syviin ja synkkiin vesiin tipahdan, mutta kaiken tämän teen sen takia että olisin vihdoin ehjä. Olisi vain minä, Sohvi.
Tää tulee olemaan rankkaa, mutta onneksi mulla on lupa olla heikko. Onneksi mulla on juuri nämä ihmiset mun ympärillä. Ilman niitä en uskaltaisi edes lähteä tähän projektiin. 


Musta tulee ehkä vihdoin ehjä.

Maanantaina olis lääkärillä käynti, lääkärin kanssa keskustellaan tuosta lääkitys asiasta ja toivon mukaan saan siunauksen tähän.

!!

Alkaa pikkuhiljaa tämä syksy muistuttamaan edellisiä.

''Kuinka monta talvea
Joudun muistamaan
Etkö sinä lähdekkään
Minusta milloinkaan''

Sitä vaan pitäis osata astua ulos tästä oravanpyörästä, mutta edelleenkin mietin keinoja.

Miten saisin edes jalkani tästä ulkopuolelle...

Ukkiakin on ikävä..

''kun sulaudut minuun niin, ei voi enää erottaa, mihin minä lopun, mistä sinä alat.

tulet kuin luonnonvoima vastusta vailla valmiina, pyyhkimään kartalta tän saaren.

katoat ja ilmestyt kun en osaa odottaa, minun ihoni ja hengityksen katkusta voi tunnistaa, etten ole yksin kodissani, joka kerta mua kuvottaa kun myötätunto sisälläni kuolleeksi lahoaa.''

Arkea

Siitähän on aikaa kun olen viimeksi kirjoittanut.
Elämä tuntuu menevän ihan omalla painollaan ja olen siihen melko tyytyväinen.
Olen aloittanut koulun käynnin ja se on sujunut hyvin.
Lääke muutokset on auttanut pitämään yllä koulurytmiä ja toivon että se pysyy jatkossakin samana.
Lähipiiriin on tullut pieniä muutoksia ja vaikka siitä on yksi ihminen kadonnut, en tunne itseäni yksinäiseksi. Oli helpotus saada kyseinen ihminen pois elämästäni.
Sitä paitsi hänen tilalleen on tullut niin paljon kaikkea hyvää.
Olen tutustunut veljeeni aivan uudelleen, hänen uuden tyttöystävänsä ansiosta. <3

Elämä osaa yllättää ja se on välillä itseasiassa ihan mukavaakin.
Sofian kanssa on ollut vähän ongelmia, muutaman ahdistuksen hän on aiheuttanut, mutta nekin olen saanut mahtavan tukiverkostoni avulla kuriin.

 Tässä tärkeimmät, rakkaimmat, läheisimmät(ja vähän minua.. ^^ ). Ihana tukiverkkoni johon voin aina pudottautua kun otan nuoralla harha-askelia. Kiitos teille että jaksatte ja olette, siinä ihan lähellä <3

So tired that I couldn't even sleep
So many secrets I couldn't keep
I promised myself I wouldn't weep
One more promise I couldn't keep 

Can you help me remember how to smile?
Make it somehow all seem worthwhile
How on earth did I get so jaded?
Life's mystery seems so faded 

Bought a ticket for a runaway train
Like a madman laughing at the rain
A little out of touch, a little insane
It's just easier than dealing with the pain

talvipuutarha


Taas vatsassani perhonen lentää
Pieni pieni pelko on taas saanu siivet selkään
Mut se on hyvä hyönteinen elämänmyönteinen
Sen mitä huomen oksensin varmasti syön eilen
En osaa käsitellä aikaani tauluissa
Kuvaan aikaani vaan aikalaislauluissa
Puutarha elää ajassa mä elän siel sisäl
Sielun ajaton palatsi niin mä miellän

Älä itke lapsi sisälläni älä itke enää
On hyvä olla sisälläni talvipuutarha
Aurinkona sydämmeni lapsi hyvä herää
Älä hautaudu niin syvälle talvipuutarhaan

Ei tunnu miltään omistaa mitään hyvää, ellei ole ystävää jonka kanssa se jakaa.
-Seneca

Kotiko?

Vaiko kenties vankila? Täällä kuitenkin olen, päivästä ja viikosta toiseen. Kuukaudet vaihtuu mutta minä jään. Valoni on keinotekoista ja päiväni luetut. Yksinäisyys nakertaa minua, meitä.

Niin helppoa ja samalla niin hankalaa. Henkinen pahoinvointi kasvaa ja valuu yli äyräiden. Kun tulet vierailulle näet vain sen minkä kaikki muutkin näkee ulospäin. Aina niin hymyilevä Sohvi, mutta entä hän joka on aina yksin, tuntee olonsa rumaksi ja ennenkaikkea vihaa muiden hyvää oloa ja onnea sekä onnistumista? Katkeroitunut, eristäytynyt, vihainen, surullinen (mutta ei missään nimessä myönnä sitä), ihmisraunio. Toivoo pystyvänsä unohtamaan itsensä ja ajattelemaan kaikkea hyvää itsestään ja muista ihmisistä. Siinähän se vika onkin. Kaikki muut ovat niin hyviä. Leijuvat niin kauniina kaiken tämän yläpuolella. Kukaan ei katsokaan tänne pohjamutiin saati sitte pystyisi ymmärtämään miltä kaikki tämä sonta sydämmessä ja muutenkin sisällä tuntuu. Kukaan ei koskaan pystyisi ymmärtämään täysin ja välillä tuntuu että kukaan ei edes haluaisi sekaantua tähän soppaan, jonka keittäjä, on yltäpäältä liemessä. Niin ne kaikki muut... Ovat aivan kuin toisesta maailmasta. Itse kurkistin siihen maailmaan, mutta se oli nopea vilkaisu ja sitten sitä taas mentiin, otinkin vahingossa väärää härkää sarvista kiinni. Koko päivän ranteita on pakottanut, ihan kuin olisi suonissa liikaa painetta. Tykyttää, sykkii. Vanhat arvet kutiaa. Toivoisin kovasti helpotusta.

Ehkä olenkin kuvitellut kaiken. Olenkin laiska, tyhmä ja saamaton. Ei minulla ole oikeasti mitään hätää? Olen vain yli dramaattinen ja teatraalinen ihminen. Haluaisin vain muistaa kaiken, päästä sinne entiseen ja yrittää tehdä asiat paremmin. Voisinpa syntyä uudelleen ja mennä korjaamaan virheet, etten olisi tässä pisteessä. Oppia virheistä. Elää hyvä ja kaunis elämä. Miksi juuri minulle tapahtui kaikki tämä? Se tunne kun sydän melkein pakahtuu. Tekee välilyöntejä. Suonissa paine kasvaa. Kyyneleet kastelevat kasvot ja tyynyn. Arpia kutittaa. Ajatus omasta mitättömyydestä muistuttavat sinua siitä että oletkin elossa, ei saa hymyä huulille. Ja olisiko sillä loppujen lopuksi mitään väliä, itselleni tai kenellekkään muullekkaan, olenko täällä vai en. Olenhan kotini vanki. Ja juuri sinun on helvetin helppo sanoa, että mikset vaan lähde ulos? Ennen kuin kysyt, mieti hetki.. Miksi minä sitten jään kotiin? ''Ei vaan tule lähdettyä..''

K u n   e n   v a a n   r i i t ä .

Muutto.

Äsken käytiin hakemassa avaimet uuteen kämppään.
Ja oi kyllä, se ollu kaiken tän stressin arvoinen. Niin ihana koti.
Stressiä vielä jaksettava viikonlopun yli maanantaille ja sitten pääsee rauhassa purkamaan tavaroita. Oon niin onnellinen kun tää muuttohässäkkä on ohi, ainakin hetkeksi.
Saa nähdä miten nukuttaa sitten uudessa kodissa, vai huomaako mun unimörkö edes minkään muuttuneen. 
En millään malttais odottaa että pääsen täältä lammelta pois, mutta se on kohta totta :) Pääsen lähemmäs ihmisiä sekä keskustaa !
Sitten kaikki vaan urakalla meille yökylään, sillä nyt on tilaa yhden ylimääräsen huoneen verran! ;)
Olen stressaantunut, mutta onnellinen <3

Hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento ja huusi: "Älä pelkää maailmaa."

NukkuMasa, where are u?

Kun uni ei tuu.
Ties miten mones ilta menossa kun ei vaan tuu uni. Valvon taas aamuun asti ja sitten nukahdan hetkeksi.
Kuinka satuinkaan luulemaan että tää olis helpottanu, mutta ei toki tietenkään mulla voi asiat helpottua kun vain hetkeksi.
Mä en vaan jaksa, oon kurkkuani myöten täynnä tätä valvomista. YKSIN olemista. ja inhoan päivisin sitä oloa kun vois vaan nukahtaa pystyyn eikä jaksa tehdä mitään. Vihaan sitä tunnetta kun tulee yö ja pitäisi käydä nukkumaan. Olen edelleen kuoleman väsyny mutta en vaan nukahda.
Vihaan, niin vihaan tätä kaikkea.
Kohta yrittää uudestaan nukkumista ja jos ei uni tule, niin pakotan itteni valvomaan koko yön aamuun asti ja sitten koko päivän. Luulis sitten illalla tulevan unen. Mut jos ei.... nii en enää tiedä mitä tehdä.
Kai mun pitää muuttaa toiselle puolelle maapalloa missä mun rytmi olis sitten ihan oikea.

Send that old devil back to hell.

Oh my heart can’t carry much more
It’s really, really aching and sore
My heart don’t care anymore
I really can’t bear more
My hands don’t work like before
I shiver and I scrape at your door
My heart can’t carry much more
But you couldn’t care less
Could you

My heart don’t beat like before
It’s never been this slow
No my blood don’t flow anymore
And you couldn’t care less
Could you

Your back’s not straight like before
You really shouldn’t carry me no more
I’m much too heavy for you
I’m really quite a mess, yes
We just don’t care anymore
We’re crooked and were cut to the core
We’re just not there anymore
But we really don’t care do we
No, we couldn’t care less
We couldn’t care less
Could we?

!!!!

NYT VITUTTAA!! 
Saatana kun ihmiset ei osaa pitää lupauksiaan.
Aina vaan sanotaan ja luvataan mutta sitten niitä lupauksia ei pidetä.
Mitä vittua mä oon tehny väärin että näin tapahtuu mulle?
Tekis mieli tehdä sama noille jotka on tehny tän mulle. Mut mulla ei oo varaa olla sellanen mulkku. Mulla ei ole niitä kavereita kuin roskaa. Ja vaikka oliski, ei vaan oo mun juttu perua sovittuja juttuja tuosta noin vaan, yleensä mulla on ollu aika hyvä syy olla jättää näkemättä.
SAAATANANANNANAMDFWKPGKWAFP VITTU PERKELE!

JOO en tarviikkaan kavereita tai ystäviä.

Normaalia.

Olo on alkanu tasaantumaan hiukan. Eilinen meni ihan sumussa kun nukuin niin huonosti mutta tää päivä näyttää ja vaikuttaa paljon valoisammalta.
Ehkä tää kaikki kääntyy vielä hyväksi. 

Nyt aamukahvia ja sitten vähän koiran kanssa ulkoilemaan.
JA oon pystyny taas vähän syömään, eli kyllä tämä tästä!

Before you take my heart.

A shadow beneath your smile
Something hidden deep inside
Silently you wait for someone to see you.

They left the lies like scars underneath your skin
The one your hiding in, the one you're supposed to live in.

And you wonder for a while
What it would be like to die
Silently you wish for someone to save you.

But you want to be alive.

Toivoisin että tää olis pelkkä mahatauti...Mutta pelkään, että tää on sitä mitä epäilenkin olevan. Tää on tuttu tunne vuosien takaa. On nälkä mutten pysty syömään ja mahaan sattuu koko ajan. Jos syön jotain, oksennan sen samantien.

Epätoivoisesti yritän keksiä itselleni ohjelmaa ettei tarvitse jäädä ''yksin'' miettimään näitä asioita mitä mulla on meneillään. Päivästä toiseen soittelen samoille ihmisille ''Soitinko pahaan aikaan? Mitä siulla on päivän ohjelmassa? Eikun ajattelin että oltais voitu nähdä...''

Ahdistun ja kutistun. Sofia pitää mut syömättömyydellä kurissa. Kerta viiltely on kielletty ja lääkkeiden yliannostus on nykyään totaalisen kielletty, niin ollaan syömättä. En oo todellakaan heti kuolemassa jos oon jonkun viikon syömättä, sen verran on kertyny tuota varastoa tähän kroppaan.

Oikeastaan en tiedä mitä toivon. Oikeastaan.. Ei mitään.

Toivon ettei tartteis olla.

Oloja.

Epätodellisuus alkaa taas väijymään ohimolla. Reagoin valoon ja kaikkeen muuhun ääneen, paitsi puheeseen, erittäin herkästi.
On jotenki tosi vainoharhainen olo ja haluaisin mennä tupakalle mutta pelottaa.
Lihakset värähtelee vuoron perään pään ja varpaiden välillä. Tosi sekava olo.
Hajottaa, nyt kirjaimellisesti hajottaa.
Olokin on niin yksinäinen. Oon soitellu ihmisille ja kukaan ei vastaa taikka sitte heillä on kaikkea muuta tekemistä/sovittua menoa. Johanna nukkuu. Olispa mullakin jotain ''kaikkea muuta tekemistä/sovittua menoa''
Voisinpa jättää itteni johonki narikkaa ja unohtaa sinne.

Viikko.

Tässä olen nyt viikon ajan ollut poissa osastolta.
Tulihan siellä yli kuukaus vietettyä.
Lääkityksen myötä olo on parantunut ja olen saanut pidettyä jonkinlaista päivärytmiä yllä. Nukun jopa yöllä n.8 tunnin unia, mikä on ihan mieletöntä. Koko ajan vain lähemmäs normaalia elämää, olen niin onnellinen.
Kaikkeen ne yöunetkin vaikuttaa. Jaksan tehdä ja olla eikä ahdistakkaan niin paljon.
Kunhan Sofian kanssa saisi asiat sovittua.
Vielä on pitkä matka edessä ja sanoinkin terapeutille että haluaisin vaan unohtaa koko tämän Sofia episodin enkä haluaisi käydä yhdistämään meitä yhdeksi ihmiseksi. Nyt kun pitkästä aikaa vihdoinkin on hyvä olla.
Mutta tietenkään ei pidä antaa periksi, nythän ollaan vasta saatu selville että mikä minua on nämä kaikki vuodet vaivannut ja se en ollut minä itse, se oli se toinen. Toinen ihminen sisälläni.
Sofian pitäisi kuulemma alkaa näyttäytymään muillekkin kuin minulle ja minun pitäisi antaa tilaa sekä tutustua Sofiaan. En haluaisi ajautua tältä mukavuusalueelta pois mutta ei voi mitään, pakko tehdä töitä että voisin elää kokonaisena.

Kotona.

F31.8
F44.81

Home sweet home 3

Kotona ollessaan tyttö pystyi helposti välttelemään itseään ja omaa elämäänsä.
Täällä ollessa kaiken joutuu kohtaamaan silmästä silmään. On kuin seisoisi alasti peilin edessä, nähden kaikki virheet jotka on kotona jotenkuten pystynyt peittämään. Hautaamaan.
Yritys unohtaa, se kaikki mikä on satuttanut ja satuttaa edelleen, on epätoivoista. Katse siintää kauas menneisyyteen. Kovasti, pakosti kaiken sen esiin uudelleen kaivaen. Kokea se kaikki aina uudestaan, mutta tällä kertaa oikeasti tuntien. Mikään ei ole ollut niin rankkaa tytöstä. Sietäisi ennemmin fyysiset kivut, minkä tahansa. Peläten itseään, tytön on avattava ovi sisimpäänsä. Peläten petoja, Häntä sekä traumojaan. Tytön on avattava ovi heille, päästettävä ulos itsestään ja näytettävä muille mikä on niin kamalaa. Mikä edelleen satuttaa.

Nyt ei tule tuon enempää Home sweet home:a, saa nähdä jatkuuko vai ei, mitään en lupaile.
Tässä vielä runon tapaisen tynkää..

Tie sinne.
Psykoosi kutsuu, Herramme tieltä.
Oikealta, sille nurjalle.
Kauas pois hyveestä, petollisille poluille.
Suolle joka ei ole pitkospuita nähnyt.
Siitä koettelemuksesta lopuksi kiitän.
Kiitän, että opin tuntemaan itseni paremmin.
Näin sen osan itsestäni, jota en edes tiennyt olevan.
Kiitän lopulta palautuksesta, sen tuomasta turvasta.
Kun palaan, kiitän siitä mitä minulla on ja mitä ei.
Kun vihasta itken ja surusta nauran, kerron, etten  ole vielä valmis.
Teen sen mikä täytyy, enempää en voi,
en pysty ja toivon ettet enempää vaadikkaan.
Kiitän ihmisistä, jotka ovat olleet kanssani loppuun asti, se kuka ei kestä,
ei ole arvoiseni.

-Sophie B

Home sweet home 2

Iltapalan syötyään, haetaan iltalääkkeet. Tasapainottamaan muuten niin epävakaata ihmislasta.
Lääkkeitä seuraa tupakka, mutta sinne ei voi mennä silloin kun siltä tuntuu. Tupakkahuoneessa lähes asustaa pelottava mies, nykivine käsinee. Likaisten silmälasien ja tuuheiden kulmakarvojen takaa katse on pelottava, paniikkia aiheuttava. Jos mies ei ole siellä silloin kun tyttö menee sinne, niin se varmasti tulee perässä. Tupakointi on uusi suoritus tytölle. Nopeasti ja vielä nopeammin se rulla vedetään sisuksiin. ''Miksi minä olen aina se tyttö joka kiinnittää osaston vanhojen miesten huomion?'' Aina kun tupakkahuoneen ovi käy, käy myös tytön sydän. Kurkussa. Tuntien sen sykkivän suussa asti. Vasta sytytetty tupakka heitetään vetiseen kurkkupurkkiin ja paetaan kuin heikkopäinen paikalta. Kuka tietää tuon miehen ajatukset. Tyttö pelkää kuolevansa miehen katseen alla. Ei kukaan kerkeäisi pelastamaan jos se mies vaikka iskisi veitsen. Mutta ehkä silloin Hän, saisi pakoreitin ulos tytöstä. Ei se mene niin järkikin sen jo sanoo, mutta entä kun järki on kaukana siitä missä nämä ihmiset asustaa.


Taas tuo yksikin jaksaa peilata itseään. Ensin osaston käytävällä olevasta kokovartalopeilistä ja sitten se lukittautuu vessaan tunneiksi tutkimaan itseään. Ihan kuin ketään kiinnostaa se miltä täällä olevat ihmiset näyttää, tai ihan kuin joku voisi kuvitella arvostelevansa hullua. Hullu se on ja se näkyy myös ulospäin. Ihan kuin täällä joku välittäisi miltä me hullut näytetään. Jos jotakuta kiinnostaa, niin miettisi uusiksi nämä sairaalavaatteet. Kaikki kulkee oksennuksen värisissä aamutakeissa. Hilpeää porukkaa vaatteista lähtien. Tänne unohdetut ihmiset. Osa jopa unohtanut itseitsensä. Tyttö toivoo sitä, toivoo unohtavansa itsensä, mutta ei halua että muut tekevät niin. Se olisi pahinta mitä voisi tapahtua.

Joskus tytöstä tuntui siltä, että hänen täytyisi pyytää anteeksi lähimmäisiltään omaa heikkouttaan. Sitä että on lukkojen takana lepäämässä sekä hajoamassa atomeiksi, tietäen että nämä ihmiset täällä kestävät sen, Kotona siitä ei ole takeita. Kuka osaisi lähteä paikkaamaan tyttöä juuri sillä oikealla tavalla. Kuka osaisi kaivaa yhä syvemmältä ja yhtä lujasti, silti pitäen huolta tulevista henkisistä haavoista, sekä vanhoista arvista.
Arkunkantajat, vihatut ja rakastetut hoitajat.

Home sweet home.

Siinä hän istui sängynreunalla ja itki. Odotti tuomiotaan kuin jalkansa murtanut eläin. Tulisiko tästä vielä ehyt vai laitettaisiinko nappi ostaan. Tytön tapauksessa suuhun ja lukkojen taakse.
Hän ei tiennyt mitä tehdä, oikeastaan ainut mitä hän pystyi sillä hetkellä tekemään oli odottaa..
Siellä ne akvaariossa juonivat asioita hänen päänsä menoksi. Voiko tuota tyttöä auttaa ja jos voi niin miten? Tyttö ei ollut nukkunut vuosiin ja alkoi oireilemaan toisesta hänenlaisestaan. Kuinka on ja kuinka hänen käy?

Lääkäri ottaa vastaan ja tyttö jatkaa itkuaan, siitä miten hän ei enää jaksa piilotella toista tyttöä sisällään.
Lääkäri mutristelee turpeita huuliaan ja se kuvottaa.
Korvissa kuuluu vain sumeaa, sameaa, häilyväistä sanahelinää osaston säännöistä.
Sivupersoonahäiriö, särähtää tytön korvaan. Se saattaa olla mahdollista ja sitä ei hoideta lääkkeillä vaan terapialla. Eli ei siis helpotusta. Ei nappia suuhun, mutta lukkojen takana edelleen.
Mikä toisi helpotuksen öisiin järjettömyyksiin, kun se toinen ottaa vallan. Kukaan ei voi turruttaa sitä hengiltä, viedä navetan taakse ja lopettaa. Sen kanssa, tai siis Hänen kanssa olisi elettävä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että hamaan maailmanloppuun asti. Kunnes tulee viimeinen naula arkkuun.

Omassa huoneessaan, omaan maailmaan uppoutuneena tyttö havahtuu siihen että, joku tunkeutui hänen hämärän rajan maille. Se joku oli hänen tuleva omahoitaja, tytön oma arkunkantaja.
Voiko lääkäri yhtään enempää vähätellä minua, tyttö ajattelee, kun arkunkantaja kertoo olevansa opiskelija.
Oliko tyttö joku helvetin lopputyö, että saadaan lisää näitä diktaattoreja?
Taas kysellään lupia, sama se kai sille tytölle on, kunhan nyt joku vain saisi kannettua sen toisen sisältään hautaan. Voisivat heittää sellaiset mullat siihen päälle, ettei se perkele heti sieltä ylös kaivaudu. Siihen tyttö ei ollut vielä itse kyennyt. Aina se oli löytänyt tien takaisin luokseen.
Ja vielä kerran uudestaan.
Tytön sisällä kasvoi kasvi joka kukki aina uudestaan.

Kauneus tuntuu olevan kaukainen käsite tytön elämässä näinä päivinä.
Niinkuin mistään ei saisi voimaa. Innolla odottaen tulevia vieraita ja aivan loppu, suorastaan näännyksissä sekä surullinen hyvästellessään heidät. Aina vaan uudestaan. Mistään ei tunnu saavan otetta ja kaikki mistä saa kiinni hajoaa käsiin. Tunne siitä ettei mikään kestä, saisi kenet tahansa murtumaan. Miksi niin paljon laitettu yhden pienen ihmisen harteille?
Vahvin saa kantaa useammankin ihmisen hartiapainot, mutta entä sitten kun vahvinkaan ei jaksa  enää? Onko ihmiset täällä kumottavina yksi toisensa jälkeen? Kun oltiin pieniä ei osattu murehtia mistään. Tyttö oli sitten ilmeisesti erittäin huoleton lapsi, sillä nyt niitä huolia vasta sitten onkin. Ennen sydän täynnä toivoa on hiipunut pieneksi tulipesäksi. Mutta pesä se on sekin. Parempi niin kuin pelkkä tuhkakasa.

Tyttö on luvannut pysyä vahvana, ei siis saa pettää lupaustaan. ''Saisinko luvan?
Olla nyt heikko. Olla heikko niin pitkään kuin siltä tuntuu. Saisinko minä nyt jonkun kannattelemaan minua, kun en itse jaksa omilla jaloilla seistä.''
Täällä me olemme sinua varten, hoitajat, arkunkantajat sanovat. Mutta silti aina vaan tuntuu tytöstä siltä ettei häntä oteta todesta. Kukaan ei usko tai välitä. Oikeasti. Ei, eeei! Hehän ovat oikeita välittäjiä, niin kauan kun palkka maksetaan.

Yö on tulossa. Taivas, sekä tytön mieli tummuu. Aivot muuttuvat mustaksi hyytelöksi jonka lemun voi haistaa metrien päähän. Aivot saavat kasvot. Ylimielisesti hymyilevän suun ja vihaiset kiiltävät silmät. Hän on taas silloin paikalla. Hän, jonka nimeä tyttö ollessaan omaitsensä, ei mainitse.
Hän ja ainoastaan Hän käyttää sitä nimeä.

On iltapalan aika ja se oli aina sitä samaa. Ensin jonotetaan ruokakärrylle ja sitten kun siihen päästään kerätään vapisevin käsin ruuat sekä juomat. Sen jälkeen yritetään saada ne kaikki pöytään mitään tiputtamatta matkalle. Siellä sitten rivissä kaikki vajaamieliset pistää porkkanaa poskeen. Kaikki kääntyneinä omiin mätäneviin aivoihinsa. Rouskutus ja muu ruuan lätinä täyttää ruokasalin. Tyttöä kuvottaa ja yrittää etsiä paikan jolla kukaan ei olisi kerennyt vielä ruokailemaan. Ettei vaan kukaan omassa lääkekohmeessaan ole kerennyt kuolaamaan pöydälle.

(Anteeksi jos sieltä löytyy kirjoitusvirheitä, oli kiire kirjoittaa! )

Tämä Sofia.

Tuleeko tämä Sofia, varoittamaan minua sillon kun asiat ovat menossa huonompaan suuntaan?
Kun Sohvi ei ymmärrä tai halua ymmärtää. Yrittää jaksaa sinnitellä elää. Pärjätä.
Tämä Sofia on ollut kanssani. Aina silloin kun olin yksin se oli kanssani, auttoi minua kuvittelemaan, kertoi tarinoita tai asioita mihin Sohvi pystyy. Välillä pelotteli. Ehkä saadakseen Sohviin potkua, vihaa tai puolustuskykyä mitä lie, sitä en ole vielä ymmärtänyt. Ei tämä Sofia siis aina ole paha. Se on auttanutkin. Unelmoimaan paremmasta, siirtämään minut sinne ajatuksiin missä voin, missä Sohvi voi hyvin.
Tämän Sofian ajatukset ovat tulleet pitkästä aikaa Sohvin mieleen. Olenko tietoisesti pitänyt hänet poissa?
Koskaan en ole aikaisemmin puhunut tai kertonut tästä Sofiasta.. Eikä hänkään ole varma siitä että onko tämä kannattavaa.
Hän tuntuu niin vieraalta, mutta samaan aikaan niin tutulta.