Kotona ollessaan tyttö pystyi helposti välttelemään itseään ja omaa elämäänsä.
Täällä ollessa kaiken joutuu kohtaamaan silmästä silmään. On kuin seisoisi alasti peilin edessä, nähden kaikki virheet jotka on kotona jotenkuten pystynyt peittämään. Hautaamaan.
Yritys unohtaa, se kaikki mikä on satuttanut ja satuttaa edelleen, on epätoivoista. Katse siintää kauas menneisyyteen. Kovasti, pakosti kaiken sen esiin uudelleen kaivaen. Kokea se kaikki aina uudestaan, mutta tällä kertaa oikeasti tuntien. Mikään ei ole ollut niin rankkaa tytöstä. Sietäisi ennemmin fyysiset kivut, minkä tahansa. Peläten itseään, tytön on avattava ovi sisimpäänsä. Peläten petoja, Häntä sekä traumojaan. Tytön on avattava ovi heille, päästettävä ulos itsestään ja näytettävä muille mikä on niin kamalaa. Mikä edelleen satuttaa.
Nyt ei tule tuon enempää Home sweet home:a, saa nähdä jatkuuko vai ei, mitään en lupaile.
Tässä vielä runon tapaisen tynkää..
Tie sinne.
Psykoosi kutsuu, Herramme tieltä.
Oikealta, sille nurjalle.
Kauas pois hyveestä, petollisille poluille.
Suolle joka ei ole pitkospuita nähnyt.
Siitä koettelemuksesta lopuksi kiitän.
Kiitän, että opin tuntemaan itseni paremmin.
Näin sen osan itsestäni, jota en edes tiennyt olevan.
Kiitän lopulta palautuksesta, sen tuomasta turvasta.
Kun palaan, kiitän siitä mitä minulla on ja mitä ei.
Kun vihasta itken ja surusta nauran, kerron, etten ole vielä valmis.
Teen sen mikä täytyy, enempää en voi,
en pysty ja toivon ettet enempää vaadikkaan.
Kiitän ihmisistä, jotka ovat olleet kanssani loppuun asti, se kuka ei kestä,
ei ole arvoiseni.
-Sophie B
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti