Hermot.

Tää päivä on oikeesti ollu kyllä yks persesilmä, näin suoraan sanottua.
On uhkailtu mm. laitoshoidolla ja kaikki tuo STRESSIN takia ja unettomuuden. Ei hyvää päivää.
''Ei en ole ensiyönä tekemässä itsemurhaa, ei en ajatellut viillellä itseäni ensiyönä, enkä myöskään ota enempää kuin ne 2 unilääkettä jotka ovat minulle sallittu''. KIITOS.
Huomenna sitten juttelemaan psykatrin kanssa. Huh. Olen siis tottunut normaalisti käymään kerran viikossa terapiassa ja nyt en ole yli kuukauteen käynyt. Myönnän se alkaa tuntumaan ja heikkoja hetkiä on ollut, mutta missään vaiheessa en ole henkeäni yrittäny pois ottaa. Vaikka yksi tempaus siltä vaikuttikin.

Enpä voi tähän muuta todeta kuin HUOH. jos sitä meni vähän lepäilemään.

Uskoin niin.

Taas yksi viikonloppu takana Mikkelissä.
Se sujui oikein hyvin kotona ollessa Siiselin(=Johanna,tyttöystäväni) kanssa ja näin muutamaa kaveria. Eniten minua on nyt mietityttäny syntymäpäiväni, koska kun täytin 19 ne oli kamalimmat syntymäpäivät ikinä. Koskaan en ole tuntenut itseäni niin unohdetuksi kuin silloin. Nyt pelkään, että tämä sama toistuu. Ja vaikka kutsuisinkin ihmisiä, tai laittaisin viestiä, että meille saa tulla ketkä haluaa niin lopulta kukaan ei edes ilmoita tulevansa tai edes ilmoita harkitsevansa asiaa.
Yksin jääminen on aina ollut suurin pelkoni ja unohdetuksi tuleminen tulee kovana kakkosena. Haluaisin niin kovasti viettää ihanat juhlat jossa olisin ihmisten ympäröimänä ja tuntisin itseni tärkeäksi, juhlimisen arvoiseksi. ...Mutta onko tuo kaikki ihan liikaa? Eikö minun pitäis tyytyä ihan vain siihen että läheisimmät ihmiset muistavat minua vaikka edes kortilla tai onnittelu viestillä. Saatan näyttää tyyneltä, mutta pään sisällä on sellainen draama käynnissä että ei ole mitään rajaa, mikä on melkoisen huvittavaa!
Huomenna on virallisesti syntymäpäiväni, mutta perjantaina ajattelin juhlia.
Saa nähdä mitä tapahtuu. Tännehän minä mitä luultavammin tulen sitäkin vuodattamaan. *hymy*

Kuvassa on muuten huppari jonka sain äidiltä syntymäpäivä lahjaksi! :)
(ja kaikki pitää peukkuja, että saan sossulta rahaa perjantaihin mennessä! Että voin sitten edes vetää kalsarikännit himassa :D )

Tänään minä rakastan elämää.

Tänään olin aamulla ja päivällä järrrrrkyttävän äkäinen.
Oloni kyllä parani illan mittaan kun juttelin ystäväni kanssa mesessä, ja satuttiin sitten puhumaan mun syntymäpäivästäni joka on tosiaan ensiviikon tiistaina mutta juhlin niitä 1.10.
Ystäväni asuu toisella paikkakunnalla ja pyysin hänet sitten tulemaan luokseni juhlimaan kanssani.
Todennäköisesti saan sitte juhlaseuraa! <3
Tässä on sitten koko illan ollu päällä mieletön bilehilefiilis, kuunnellu hyvää musaa ja miettiny kaikkia piristäviä juttuja, kuten se, että tuun oikeesti juhlimaan mun synttäreitä, enkä vaan möllötä kotona verkkareissa ja löysässä paidassa telkkarin ääressä juoden mehua.

Tässä yöllä kävi tosiaanki todella hauska juttu, tai no ei se sillo naurattanu.
Asun koulun asuntolassa, ja meillä ei valitettavasti ole omissa huoneissamme vessaa. Iltaröökiltä tultuani ajattelin laittavani oven lukkoon, mutta ilmeisesti olinkin tehnyt päinvastoin ja sitten iltakuselle vessaan mentäessäni laitoin oven muka niin ettei se olekaan lukossa.... toisin kävi.
Kokeilin sitten heti, että aukeaako se ovi. Voi sitä vitutuksen määrää ku rynkytin sitä ovea, kun tajusin että asuntolan vastaavat olivat jo lähteneet kotiin koska kello oli jo yli 22. Sitten juoksin yöpuvussa ja vaaleanpunaisissa Ressu tohveleissa asuntolan oleskeluhuoneeseen löytääkseni sieltä jonkun joka olis vielä hereillä ja jolla olis vaikka puhelin mukana. (minulla tosiaan jäi kaikki tavarat huoneeseen.)

Siinä sitten soittelin paniikissa paikasta toiseen, että pääsisin omaan huoneeseen, makso mitä makso, mun on pakko saada iltalääkkeet otettua. Kukaan ei tietenkää vastaa kun yritän soittaa.. Kunnes kuulen ala-aulasta meidän vapaa-ajan ohjaajan äänen. OI LUOJA! Juoksin tohvelit vilkkuen alakertaan (asun tosiaan 2 kerroksessa) ja huusin Ollin nimeä, noh pääsin aulaan, niin siellä ei näkynyt kyseistä pelastajaani. Pari tyttöä istu siinä ja sitte kysyin paniikissa että onko ne nähny Ollia. ''Joo, se lähti just tuonne suuntaa, saatat saada sen kiinni jos juokset! Meikä lähti pinkomaa ja huusin samalla ''OLLLIIII PELASTA MUUUTT!!'' ... Olli oli just laittamassa ulko-ovee kiinni. HUH. Sitten minä pääsin takas omaa huoneeseen :) ....enkä päässyt edes sinne vessaan asti, vaikka sinnehän mun alunperin piti mennä.

Nyt aattelin olla villi ja valvoa koko yön. Ei yhtää tunnu siltä, että väsyttäis.

hih!

Näin aluksi?

Päiväkirjan kirjottaminen on käynyt nykyään niin hankalaksi tai sitten olen vaan niin laiska kirjottamaan mitään nykyään paperille, niin ajattelin näin että josko olisi helpompi purkaa tuntemuksiaan ja mietteitään tänne blogiin.
Tää päivä on mennyt miettiessä, että miten jotkut sanat ja tuntemukset vuosien takaa syöksyvät vieläkin elämääni ja päiviini iha tuosta noin vaan. Ei tarvita kuin joku vanha biisi jota olen aikoinaan kuunnellut tai jossain tilanteessa kuullut. Tuntuu siltä, että heräisin uudestaan siihen hetkeen ja lopulta se tunne valtaa minut kokonaan. Hetken (eli noin tunnin) päästä havahdun siihen, että olen jo vuosien päässä siitä kokemuksesta.
Olenko minä vaan herkkä? Vai onko ne loppujen lopuksi kuitenkin jääneet käsittelemättä minulta?
Se satuttaa,ahdistaa,itkettää muistaa ne kaikki vanhat asiat. Voin kuitenkin nykyään paremmin kuin koskaan, tai ainakin minusta tuntuu siltä. Olenko minä sitten kuitenkin kovettanut itseni ja jättänyt asiat selvittämättä takaraivooni muistuttamaan itsestään aina silloin tällöin?
Tiedän, että loppujen lopuksi mulla on aina asiat ollu suhteellisen hyvin, mutta miksi minä silti aina hukun entiseen ja sieltä pinnalle taas päästyä säälin itseäni? Johtunee siitä, että loppujen lopuksi minä itse tiedän miten pahalta minusta onkaan joskus tuntunut. Ei sitä oikein kukaan muu tiedä, eihän sitä kukaan voi tietää yhtä hyvin kuin minä itse.
  

Mietin tuossa äsken ulkona röökillä käydessä, että vaikka me elettäisiin täysin mustavalkoisessa maailmassa tai olisin sokea, tiedän aina milloin syksy on tulossa. Tunnen sen sisälläni, sydämmessä,mielessä,kehossa. Mutta miksi ihmeessä avaan sydämmeni sille? Sitä en todella tiedä. Koska se miten syksy tulee minuun ei vaikuta mitenkään positiivisesti, vaan päin vastoin. Jaksaminen heikkenee, olen väsynyt, mutta en saa nukutuksi,ahdistun. Kaikki tuo on pelkkää alkua ja pientä polkua joka johtaa minut kevääseen. Vuodenaika jota vihaan ja pelkään.
...Tässä oli tälle päivälle hieman mietteitä, kirjoittelen taas kunhan alkaa taas päänsisällä olemaan tila vähissä.

Sinä yönä
Minä valvoin.
Olin yksin
Ja paljon kaipasin sua 

Vierelleni
Sinä yönä
Ja etsin kaikkialta sua

Kasvanut.

Liikkumatta aloillani tuijotan lasittuneilla silmillä ulos.
Kukaan ei sitä kuitenkaan huomaisi, tai tajuaisi edes kysyä.
Olenhan ollut onnellinen, mutta tällä hetkellä putoan.
Kellokin vaihtaa kulkusuuntaansa ja päivät kelautuvat taaksepäin.
Yksi välähdys menneestä saa minut jähmettymään ja putoamaan.
Se saa minut ajattelemaan.
Mistä olen lähtenyt, mistä se kaikki on lähtöisin, mikä minut on musertanut.
Kokoon minut taittanut, repinyt palasiksi ja polkenut päälle, maan rakoon.
Vaikka olen hiljaa edennyt, rauhassa kasvanut.
Minut on jälleen hoivattu ja teipattu kasaan, silti tunnen sen lämpimän, kostean
kyyneleen tipahtavan silmästäni. Pian huulilla maistan sen suolaisuuden.
Havahdun ja tajuan olevani edelleen se sama herkkä tyttö kuin aina ennenkin.
Mutta olen elossa, aivan eri tavalla kuin ennen.
Mennyt satuttaa minua vieläkin, koskettaa.