Viikko.

Tässä olen nyt viikon ajan ollut poissa osastolta.
Tulihan siellä yli kuukaus vietettyä.
Lääkityksen myötä olo on parantunut ja olen saanut pidettyä jonkinlaista päivärytmiä yllä. Nukun jopa yöllä n.8 tunnin unia, mikä on ihan mieletöntä. Koko ajan vain lähemmäs normaalia elämää, olen niin onnellinen.
Kaikkeen ne yöunetkin vaikuttaa. Jaksan tehdä ja olla eikä ahdistakkaan niin paljon.
Kunhan Sofian kanssa saisi asiat sovittua.
Vielä on pitkä matka edessä ja sanoinkin terapeutille että haluaisin vaan unohtaa koko tämän Sofia episodin enkä haluaisi käydä yhdistämään meitä yhdeksi ihmiseksi. Nyt kun pitkästä aikaa vihdoinkin on hyvä olla.
Mutta tietenkään ei pidä antaa periksi, nythän ollaan vasta saatu selville että mikä minua on nämä kaikki vuodet vaivannut ja se en ollut minä itse, se oli se toinen. Toinen ihminen sisälläni.
Sofian pitäisi kuulemma alkaa näyttäytymään muillekkin kuin minulle ja minun pitäisi antaa tilaa sekä tutustua Sofiaan. En haluaisi ajautua tältä mukavuusalueelta pois mutta ei voi mitään, pakko tehdä töitä että voisin elää kokonaisena.

Kotona.

F31.8
F44.81

Home sweet home 3

Kotona ollessaan tyttö pystyi helposti välttelemään itseään ja omaa elämäänsä.
Täällä ollessa kaiken joutuu kohtaamaan silmästä silmään. On kuin seisoisi alasti peilin edessä, nähden kaikki virheet jotka on kotona jotenkuten pystynyt peittämään. Hautaamaan.
Yritys unohtaa, se kaikki mikä on satuttanut ja satuttaa edelleen, on epätoivoista. Katse siintää kauas menneisyyteen. Kovasti, pakosti kaiken sen esiin uudelleen kaivaen. Kokea se kaikki aina uudestaan, mutta tällä kertaa oikeasti tuntien. Mikään ei ole ollut niin rankkaa tytöstä. Sietäisi ennemmin fyysiset kivut, minkä tahansa. Peläten itseään, tytön on avattava ovi sisimpäänsä. Peläten petoja, Häntä sekä traumojaan. Tytön on avattava ovi heille, päästettävä ulos itsestään ja näytettävä muille mikä on niin kamalaa. Mikä edelleen satuttaa.

Nyt ei tule tuon enempää Home sweet home:a, saa nähdä jatkuuko vai ei, mitään en lupaile.
Tässä vielä runon tapaisen tynkää..

Tie sinne.
Psykoosi kutsuu, Herramme tieltä.
Oikealta, sille nurjalle.
Kauas pois hyveestä, petollisille poluille.
Suolle joka ei ole pitkospuita nähnyt.
Siitä koettelemuksesta lopuksi kiitän.
Kiitän, että opin tuntemaan itseni paremmin.
Näin sen osan itsestäni, jota en edes tiennyt olevan.
Kiitän lopulta palautuksesta, sen tuomasta turvasta.
Kun palaan, kiitän siitä mitä minulla on ja mitä ei.
Kun vihasta itken ja surusta nauran, kerron, etten  ole vielä valmis.
Teen sen mikä täytyy, enempää en voi,
en pysty ja toivon ettet enempää vaadikkaan.
Kiitän ihmisistä, jotka ovat olleet kanssani loppuun asti, se kuka ei kestä,
ei ole arvoiseni.

-Sophie B