Home sweet home 2

Iltapalan syötyään, haetaan iltalääkkeet. Tasapainottamaan muuten niin epävakaata ihmislasta.
Lääkkeitä seuraa tupakka, mutta sinne ei voi mennä silloin kun siltä tuntuu. Tupakkahuoneessa lähes asustaa pelottava mies, nykivine käsinee. Likaisten silmälasien ja tuuheiden kulmakarvojen takaa katse on pelottava, paniikkia aiheuttava. Jos mies ei ole siellä silloin kun tyttö menee sinne, niin se varmasti tulee perässä. Tupakointi on uusi suoritus tytölle. Nopeasti ja vielä nopeammin se rulla vedetään sisuksiin. ''Miksi minä olen aina se tyttö joka kiinnittää osaston vanhojen miesten huomion?'' Aina kun tupakkahuoneen ovi käy, käy myös tytön sydän. Kurkussa. Tuntien sen sykkivän suussa asti. Vasta sytytetty tupakka heitetään vetiseen kurkkupurkkiin ja paetaan kuin heikkopäinen paikalta. Kuka tietää tuon miehen ajatukset. Tyttö pelkää kuolevansa miehen katseen alla. Ei kukaan kerkeäisi pelastamaan jos se mies vaikka iskisi veitsen. Mutta ehkä silloin Hän, saisi pakoreitin ulos tytöstä. Ei se mene niin järkikin sen jo sanoo, mutta entä kun järki on kaukana siitä missä nämä ihmiset asustaa.


Taas tuo yksikin jaksaa peilata itseään. Ensin osaston käytävällä olevasta kokovartalopeilistä ja sitten se lukittautuu vessaan tunneiksi tutkimaan itseään. Ihan kuin ketään kiinnostaa se miltä täällä olevat ihmiset näyttää, tai ihan kuin joku voisi kuvitella arvostelevansa hullua. Hullu se on ja se näkyy myös ulospäin. Ihan kuin täällä joku välittäisi miltä me hullut näytetään. Jos jotakuta kiinnostaa, niin miettisi uusiksi nämä sairaalavaatteet. Kaikki kulkee oksennuksen värisissä aamutakeissa. Hilpeää porukkaa vaatteista lähtien. Tänne unohdetut ihmiset. Osa jopa unohtanut itseitsensä. Tyttö toivoo sitä, toivoo unohtavansa itsensä, mutta ei halua että muut tekevät niin. Se olisi pahinta mitä voisi tapahtua.

Joskus tytöstä tuntui siltä, että hänen täytyisi pyytää anteeksi lähimmäisiltään omaa heikkouttaan. Sitä että on lukkojen takana lepäämässä sekä hajoamassa atomeiksi, tietäen että nämä ihmiset täällä kestävät sen, Kotona siitä ei ole takeita. Kuka osaisi lähteä paikkaamaan tyttöä juuri sillä oikealla tavalla. Kuka osaisi kaivaa yhä syvemmältä ja yhtä lujasti, silti pitäen huolta tulevista henkisistä haavoista, sekä vanhoista arvista.
Arkunkantajat, vihatut ja rakastetut hoitajat.

Home sweet home.

Siinä hän istui sängynreunalla ja itki. Odotti tuomiotaan kuin jalkansa murtanut eläin. Tulisiko tästä vielä ehyt vai laitettaisiinko nappi ostaan. Tytön tapauksessa suuhun ja lukkojen taakse.
Hän ei tiennyt mitä tehdä, oikeastaan ainut mitä hän pystyi sillä hetkellä tekemään oli odottaa..
Siellä ne akvaariossa juonivat asioita hänen päänsä menoksi. Voiko tuota tyttöä auttaa ja jos voi niin miten? Tyttö ei ollut nukkunut vuosiin ja alkoi oireilemaan toisesta hänenlaisestaan. Kuinka on ja kuinka hänen käy?

Lääkäri ottaa vastaan ja tyttö jatkaa itkuaan, siitä miten hän ei enää jaksa piilotella toista tyttöä sisällään.
Lääkäri mutristelee turpeita huuliaan ja se kuvottaa.
Korvissa kuuluu vain sumeaa, sameaa, häilyväistä sanahelinää osaston säännöistä.
Sivupersoonahäiriö, särähtää tytön korvaan. Se saattaa olla mahdollista ja sitä ei hoideta lääkkeillä vaan terapialla. Eli ei siis helpotusta. Ei nappia suuhun, mutta lukkojen takana edelleen.
Mikä toisi helpotuksen öisiin järjettömyyksiin, kun se toinen ottaa vallan. Kukaan ei voi turruttaa sitä hengiltä, viedä navetan taakse ja lopettaa. Sen kanssa, tai siis Hänen kanssa olisi elettävä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että hamaan maailmanloppuun asti. Kunnes tulee viimeinen naula arkkuun.

Omassa huoneessaan, omaan maailmaan uppoutuneena tyttö havahtuu siihen että, joku tunkeutui hänen hämärän rajan maille. Se joku oli hänen tuleva omahoitaja, tytön oma arkunkantaja.
Voiko lääkäri yhtään enempää vähätellä minua, tyttö ajattelee, kun arkunkantaja kertoo olevansa opiskelija.
Oliko tyttö joku helvetin lopputyö, että saadaan lisää näitä diktaattoreja?
Taas kysellään lupia, sama se kai sille tytölle on, kunhan nyt joku vain saisi kannettua sen toisen sisältään hautaan. Voisivat heittää sellaiset mullat siihen päälle, ettei se perkele heti sieltä ylös kaivaudu. Siihen tyttö ei ollut vielä itse kyennyt. Aina se oli löytänyt tien takaisin luokseen.
Ja vielä kerran uudestaan.
Tytön sisällä kasvoi kasvi joka kukki aina uudestaan.

Kauneus tuntuu olevan kaukainen käsite tytön elämässä näinä päivinä.
Niinkuin mistään ei saisi voimaa. Innolla odottaen tulevia vieraita ja aivan loppu, suorastaan näännyksissä sekä surullinen hyvästellessään heidät. Aina vaan uudestaan. Mistään ei tunnu saavan otetta ja kaikki mistä saa kiinni hajoaa käsiin. Tunne siitä ettei mikään kestä, saisi kenet tahansa murtumaan. Miksi niin paljon laitettu yhden pienen ihmisen harteille?
Vahvin saa kantaa useammankin ihmisen hartiapainot, mutta entä sitten kun vahvinkaan ei jaksa  enää? Onko ihmiset täällä kumottavina yksi toisensa jälkeen? Kun oltiin pieniä ei osattu murehtia mistään. Tyttö oli sitten ilmeisesti erittäin huoleton lapsi, sillä nyt niitä huolia vasta sitten onkin. Ennen sydän täynnä toivoa on hiipunut pieneksi tulipesäksi. Mutta pesä se on sekin. Parempi niin kuin pelkkä tuhkakasa.

Tyttö on luvannut pysyä vahvana, ei siis saa pettää lupaustaan. ''Saisinko luvan?
Olla nyt heikko. Olla heikko niin pitkään kuin siltä tuntuu. Saisinko minä nyt jonkun kannattelemaan minua, kun en itse jaksa omilla jaloilla seistä.''
Täällä me olemme sinua varten, hoitajat, arkunkantajat sanovat. Mutta silti aina vaan tuntuu tytöstä siltä ettei häntä oteta todesta. Kukaan ei usko tai välitä. Oikeasti. Ei, eeei! Hehän ovat oikeita välittäjiä, niin kauan kun palkka maksetaan.

Yö on tulossa. Taivas, sekä tytön mieli tummuu. Aivot muuttuvat mustaksi hyytelöksi jonka lemun voi haistaa metrien päähän. Aivot saavat kasvot. Ylimielisesti hymyilevän suun ja vihaiset kiiltävät silmät. Hän on taas silloin paikalla. Hän, jonka nimeä tyttö ollessaan omaitsensä, ei mainitse.
Hän ja ainoastaan Hän käyttää sitä nimeä.

On iltapalan aika ja se oli aina sitä samaa. Ensin jonotetaan ruokakärrylle ja sitten kun siihen päästään kerätään vapisevin käsin ruuat sekä juomat. Sen jälkeen yritetään saada ne kaikki pöytään mitään tiputtamatta matkalle. Siellä sitten rivissä kaikki vajaamieliset pistää porkkanaa poskeen. Kaikki kääntyneinä omiin mätäneviin aivoihinsa. Rouskutus ja muu ruuan lätinä täyttää ruokasalin. Tyttöä kuvottaa ja yrittää etsiä paikan jolla kukaan ei olisi kerennyt vielä ruokailemaan. Ettei vaan kukaan omassa lääkekohmeessaan ole kerennyt kuolaamaan pöydälle.

(Anteeksi jos sieltä löytyy kirjoitusvirheitä, oli kiire kirjoittaa! )

Tämä Sofia.

Tuleeko tämä Sofia, varoittamaan minua sillon kun asiat ovat menossa huonompaan suuntaan?
Kun Sohvi ei ymmärrä tai halua ymmärtää. Yrittää jaksaa sinnitellä elää. Pärjätä.
Tämä Sofia on ollut kanssani. Aina silloin kun olin yksin se oli kanssani, auttoi minua kuvittelemaan, kertoi tarinoita tai asioita mihin Sohvi pystyy. Välillä pelotteli. Ehkä saadakseen Sohviin potkua, vihaa tai puolustuskykyä mitä lie, sitä en ole vielä ymmärtänyt. Ei tämä Sofia siis aina ole paha. Se on auttanutkin. Unelmoimaan paremmasta, siirtämään minut sinne ajatuksiin missä voin, missä Sohvi voi hyvin.
Tämän Sofian ajatukset ovat tulleet pitkästä aikaa Sohvin mieleen. Olenko tietoisesti pitänyt hänet poissa?
Koskaan en ole aikaisemmin puhunut tai kertonut tästä Sofiasta.. Eikä hänkään ole varma siitä että onko tämä kannattavaa.
Hän tuntuu niin vieraalta, mutta samaan aikaan niin tutulta.