Enpä olis uskonu tätä koskaan.
Mutta miä löysin onnen ihan normaalista arjesta.. Oon helmikuusta asti käyny töissä, joka arkiaamu herätys viimeistään 06.30 ja joka päivä miä nousen mielelläni. Oon ilonen tuosta työstä.
Luulin että tässä käy niinku aikasemminki, max. 2vkoa nii miun kiinnostus lopahtaa tai miä en vaa jaksa herätä töihin.
Toisin kävi, aamulla töihin kävellessä hymyilen ja en malta odottaa sitä että nään ajanvarauslistalta että minkälaisia asiakkaita on tänään tiedossa! (olen siis eläinklinikalla eläintenhoitajana)
Ja jollain hullulla tavalla myös nautin siitä kun illalla on päivän askareiden jälkee tosi väsyny ja makaa sohvalla melkein tiedottomassa tilassa kattomassa jotain hömppä telkkarista ja että siitä raapii ittensä suoraa sänkyy ja NUKAHTAA SINNE SAMAN TIEN! :D Käsittämätöntä... En olis muutama vuosi sitten uskonu, että miun elämä vois olla näin tylsän normaalia.
Oon niin, niiiin onnellinen että miulla on nykyää tasanen arki.. Rakastan tätä elämää, niin hyvinä kuin huonoinaki päivinä. Kyllä niitä huonojaki päiviä on, mutta ne ei enää muserra miua samalla tavalla kuin ennen.
Ja en usko että osaisin arvostaa tätä nykyistä elämää ollenkaa, ellen olis kulkenu tähän astista matkaani sivupolkuja pitkin.

Vielä tosin on matkaa edessä päin kuljettavana, koska en oo luopunu miun unelmista. Mutta miä oon silti jo nyt voittaja! <3

Ensimmäistä kertaa elämässäni, miua pelottaa tuntea tunteita ihmistä kohtaan.
En oo aikasemmin edes ajatellut että ihastuminen tai toisesta tykkääminen voi jollain tapaa alkaa näin pelottamaan.
Asiaan voi tietenki vaikuttaa se että miten monta kertaa aikaisemminki on kuullu sanat ''en halua satuttaa sinua ikinä'' ...ja kas kummaa aina on sattunut :D
Itkettää, koska on hyvä olla. Itkettää, koska pelottaa.

Ihmiskrapula=vituttaa.

Vituttaa. Suunnattomasti. Uskotteko?
Miä tässä jokunen aika sitten havahduin siihen kun podin ihmis/elämäkrapulaa sohvalla, että jumalauta.
Miten jotkut ihmiset voi vaan olla sellasia käärmeitä?
Ne luikertelee toisten jokapäiväiseen elämään ja tekee palveluksia ja niille tekee palveluksia mutta sitten tuntuu vaan että ei jää mitää muuta ku paska käteen. Siitä kaikesta ystävyydestä yms.
Tai se, että ei kysytä mitä kuuluu suoraan. Vaan se tieto kaivellaan jostain muualta.
Se on kyllä niin totta että loppupeleissä siä et voi luottaa keneenkään, ellei sille makseta palkkaa siitä.
Miä en henk.kohtasesti voi puhua tällä hetkellä miu omia asioita luottamuksella muutakuin terapeutille ja Heinille. Kaikki muu paska on pettäny ympäriltä :)

JA en miäkää tietty täydellinen ole. Vituttaa sekin  niin suunnattomasti että tuona samaisena iltana kun pohdin edellä mainitsemaani asiaa pohdin myös sitä että MITÄ VITTUA miä oon tehny elämälläni? En jumalauta mitään. On turhauttavaa herätä siihen. Ja lähteä tekemään asioita jotka olis jo pitäny m u u  t a m a vuosi sitten tehhä.
Ammatti on jo selvillä mitä haluan lähteä opiskelemaan mutta se että missä sitä opiskelis kun on kuitenkin ikää kertyny jo se 24v. mahdollisuuksiahan löytyy. Mutta se että pitää ottaa huomioon myös yksi muukin seikka, ennenkuin lähdetään seikkailemaan ympäri suomea koulun perässä.
Oon jo kuitenkin yli vuoden ollu niinkin vakavassa suhteessa että ollaa kihloihin keretty, nii enää sitä ei voi ihan kaikkea omien mielihalujen mukkaa tehhä. PLUS taloudessa on meidän kahden lisäksi nykyään kolme eläintä.

Ja vituttaa sekin kun olemassa kaikenmaailman ihmispaskoja/loisia, jotka käyttää tekosyynä olla tekemättä YHTÄÄN MITÄÄN TAI EDES YRITTÄMÄSTÄ TEHDÄ MITÄÄN, heidän sairautta.
Tiiän miulta iteltä loppuu ties miten mones vuos eläkettä/sairauslomia/kuntoutuslomia/omialomia/vapaita yms. Mutta mie voin sanoa oikeasti yrittäneeni tehdä asioille jotain ja harjoittaa sitä arkea tekemällä ITSE ja menemällä ITSE, käyny kuntouttavia koulutuksia/työharjoittelujaksoja. Miä oon kyllä kieriny itsesäälissä ja voivotellu mutta mie oon kuitenki saanu asioita tehtyä koska miä oon YRITTÄNY!
JOS EI YRITÄ EI VOI ONNISTUAKKAAN!  ja kun ei ikinä onnistu nii ei voi koskaan saada sitä onnistumisen tunnetta että miä pärjään ja mie osaan ja tää onnistuuki miulta iha noin vaan! MIÄ OON HYVÄ!
.....vielä kerran. vituttaa.

Kiitti ja kuitti.

Mie pystyn.
Mie jaksan.
Mie teen.
Mie hymyilen.
Mie itken.
Mie suutun.
Mie stressaan.
Mie väsyn.
Mie nukun.
Mie elän.

Mie oon onnellinen. <3

''Häntä ei kyllästytä tarkkailla tyttöä sivuikkunasta. Ja ensimmäistä kertaa elämässään Nadine ymmärtää niitä poikia, jotka rakastuvat päättömästi johonkin tyttöön vain tämän silmien vuoksi.
Hän hokee itselleen, että tämä on naurettavaa,, että tämä tyttö on ehkä vittumaisin, kipsissä kauniin kuoren sisällä. Could you be the most  beautiful girl in the world?''

Istuin viereesi sängynreunalle ja laitoin käteni reidellesi.
Nostin katseen maasta, katsoin suoraan vihreisiin, kysymyksiä täynnä oleviin silmiisi.
''...Nyt tiedän. Nyt minä vihdoin tiedän mistä muistan ja tunnen sinut.''
Hymyilin ja silti sydämeeni särki. Sattui tämä niin suuri tunne sisälläni, rakkaus.
Otit käteni käteesi ja pyysit kertomaan.
Naurahdin, koska tiesin kuullostavani naurettavalta. 
''Olet se, joka on unissani saanut minut tuntemaan itseni hyväksi, rakastetuksi ja turvalliseksi. Se, kenen kasvoja en ikinä muista.. Mutta se jonka kosketus on jäänyt syvälle mieleeni.''
Nyt sinäkin hymyilet. Sitä hymyä joka on täynnä rakkautta ja joka ulottuu silmiisi asti.
''Olet kauniimpi kuin ikinä osasin kuvitellakkaan. Vaikka tunnen sinut, niin silti, joka hetki opin sinusta jotain uutta. Ethän enää katoa, niinkuin ennen joka aamu herätessäni. Muutu vain tunteeksi siitä, että minulla oli vihdoin käsissäni jotain hyvää. Pysyisitkö siinä, vielä silloinkin kun aamu koittaa?''
Kyynel kimalsi silmäkulmassasi, pyyhit sen nopeasti pois ja jatkoit hymyilyä. 
Kiedot kätesi ympärilleni ja uppoan sinuun, tuoksuusi ja ihosi pehmeyteen. Pidät minua siinä niin hellästi, mutta samalla niin vahvasti että en pääsisi siitä pois, mikäli haluaisin.
Se, riittää. Kuiskaan korvaasi ''Mukava tavata vihdoin ja kiitos..''