Vaiko kenties vankila? Täällä kuitenkin olen, päivästä ja viikosta toiseen. Kuukaudet vaihtuu mutta minä jään. Valoni on keinotekoista ja päiväni luetut. Yksinäisyys nakertaa minua, meitä.
Niin helppoa ja samalla niin hankalaa. Henkinen pahoinvointi kasvaa ja valuu yli äyräiden. Kun tulet vierailulle näet vain sen minkä kaikki muutkin näkee ulospäin. Aina niin hymyilevä Sohvi, mutta entä hän joka on aina yksin, tuntee olonsa rumaksi ja ennenkaikkea vihaa muiden hyvää oloa ja onnea sekä onnistumista? Katkeroitunut, eristäytynyt, vihainen, surullinen (mutta ei missään nimessä myönnä sitä), ihmisraunio. Toivoo pystyvänsä unohtamaan itsensä ja ajattelemaan kaikkea hyvää itsestään ja muista ihmisistä. Siinähän se vika onkin. Kaikki muut ovat niin hyviä. Leijuvat niin kauniina kaiken tämän yläpuolella. Kukaan ei katsokaan tänne pohjamutiin saati sitte pystyisi ymmärtämään miltä kaikki tämä sonta sydämmessä ja muutenkin sisällä tuntuu. Kukaan ei koskaan pystyisi ymmärtämään täysin ja välillä tuntuu että kukaan ei edes haluaisi sekaantua tähän soppaan, jonka keittäjä, on yltäpäältä liemessä. Niin ne kaikki muut... Ovat aivan kuin toisesta maailmasta. Itse kurkistin siihen maailmaan, mutta se oli nopea vilkaisu ja sitten sitä taas mentiin, otinkin vahingossa väärää härkää sarvista kiinni. Koko päivän ranteita on pakottanut, ihan kuin olisi suonissa liikaa painetta. Tykyttää, sykkii. Vanhat arvet kutiaa. Toivoisin kovasti helpotusta.
Ehkä olenkin kuvitellut kaiken. Olenkin laiska, tyhmä ja saamaton. Ei minulla ole oikeasti mitään hätää? Olen vain yli dramaattinen ja teatraalinen ihminen. Haluaisin vain muistaa kaiken, päästä sinne entiseen ja yrittää tehdä asiat paremmin. Voisinpa syntyä uudelleen ja mennä korjaamaan virheet, etten olisi tässä pisteessä. Oppia virheistä. Elää hyvä ja kaunis elämä. Miksi juuri minulle tapahtui kaikki tämä? Se tunne kun sydän melkein pakahtuu. Tekee välilyöntejä. Suonissa paine kasvaa. Kyyneleet kastelevat kasvot ja tyynyn. Arpia kutittaa. Ajatus omasta mitättömyydestä muistuttavat sinua siitä että oletkin elossa, ei saa hymyä huulille. Ja olisiko sillä loppujen lopuksi mitään väliä, itselleni tai kenellekkään muullekkaan, olenko täällä vai en. Olenhan kotini vanki. Ja juuri sinun on helvetin helppo sanoa, että mikset vaan lähde ulos? Ennen kuin kysyt, mieti hetki.. Miksi minä sitten jään kotiin? ''Ei vaan tule lähdettyä..''
